Tarina kiinalaisesta maanviljelijästä

Tervehdys vain täältä takkuisen toipumisen laaksosta. Pahin on jo takana, sekä lapsella että äidillä, joka sai kätevän mehudetox-aloituksen bikinikauteen, vaikka ei sellaisista niin perustakaan. Mutta olen näinä päivinä monesti ajatellut logoterapiatarinaa kiinalaisesta maanviljelijästä, jota siteeraan niin usein, että on suorastaan ihme, etten ole siitä vielä kirjoittanut. Se menee suurin piirtein näin:

Olipa kerran kiinalaisen maanviljelijä, jonka ainoa hevonen karkasi. Kyläläiset voivottelivat hänen kohtaloaan, mutta maanviljelijä vastasi, että koskaan ei voi tietää, mikä on hyväksi ja mikä huonoksi. Hevonen palasikin mukanaan joukko villihevosia, joita maanviljelijä alkoi kesyttää ja tekikin niillä hyvän tilin. Sitten eräänä päivänä hänen ainoa poikansa tippui hevosen selästä ja satutti itsensä niin pahasti, että joutui kuukausiksi sängyn pohjalle. Jälleen kyläläiset voivottelivat hänen kohtaloaan, mutta maanviljelijä vastasi, että koskaan ei voi tietää, mikä on hyväksi ja mikä huonoksi. Syttyi sota, ja maanviljelijän poikaa ei kutsuttu rintamalle.

Tarinaa voisi jatkaa samalla logiikalla vaikka kuinka pitkään. Buddhistitihan pyrkivät ottamaan kaiken kärsimyksen tyynesti vastaan, vaikka meille länkkäreille on ainakin muutama asia, joiden suhteellista hyvyyttä/huonoutta on vaikea sulattaa, kuten esimerkiksi rakkaan ihmisen kuolema. Mutta sekin kärsimys, mikä meille menetyksestä koituu, on osin kulttuurista, siis sitä, mitä kuolemasta ajattelemme. Totuuttahan kuolemasta ja mahdollisesta sen jälkeisestä elämästä ei voi koskaan saada, oletan.
Karkasipa juttu taas sfääreihin – joka tapauksessa tapaksien mussuttamisen sijaan olemme tämän viikon viettäneet hiljaiseloa kotosalla, mutta kuten kiinalainen maanviljelijä sanoisi, koskaa ei tiedä, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi.