Me olemme muurahaisia lasikuvun alla, lasikuvun, jonka rajoja emme hahmota. Joku tuolla ylhäällä katselee menoamme ihmetellen.

On minun vuoroni nukkua pitkään. Heräilen astioiden ja legojen kilinään, mutta onnistun nukahtamaan uudestaan. Välillä pienet jalat vilistävät huoneen poikki, ja joku kopsahtaa viereeni lauleskelemaan. Sitten joku tulee hakemaan lauleskelijan pois, ja sanoo hänelle: ”Låt mamma sova!”

Minut herätetään aamiaiselle yhdeltätoista. Mies ja lapsi tulevat syömään päivän toista aamupalaa minun kanssani, ensimmäisen he ovat syöneet puoli kahdeksalta. Yritämme opettaa lapselle Sormusten herra-leffoista tutun termin ”second breakfast”. Lapsi sivuuttaa höpinämme hienotunteisesti. Aamukahvi maistuu upealta pitkien unien jälkeen. Olen karsinut viime aikoina elämästäni kaikenlaista, mutta kahvista en pysty luopumaan.

Lähdemme melko pian miehen vanhempien luokse, kunhan olen päässyt eroon aamutakista ja saanut piirrettyä itselleni silmät. Teen sitä ennen Instagramiin huipputärkeän äänestyksen siitä, pitäisikö minun värjätä hiukseni taas hennanpunaisiksi.

Mies soittaa matkalta tunnustelupuhelun: mitä ruokaa hänen äitinsä aikoo laittaa? Kuulemma perunaa, kastiketta, vihanneksia ja lihaa. Käyn siis kaupassa hakemassa itselleni lihankorvikkeen. Lapsi nukahtaa autoon.

Miehen vanhempien luona paistan itselleni vegaanista schnitzeliä. Muilta osin syön kylässä ollessani kaikkea, mutta lihat jätän pois. Nyt kasaan lautaselleni kreikkalaista salaattia, uunijuureksia, perunaa ja viherpippurikastiketta. Miehen siskontyttö kysyy, onko minulla jokin erityinen syy yrittää syödä sillä tavalla kuin syön. Kerron syyn olevan ilmastonmuutos, ja se on kaikessa tyhjentävyydessään oikeastikin se syy. En pysty kalanpalaa puraistessani yhdistämään sitä elävän olennon kokemaan kärsimykseen, se on minulle vain elotonta massaa, mutta ilmastonmuutoksen pystyn hahmottamaan.

Syömme jälkiruuaksi pullaa, omenakiisseliä, jäätelöä ja omenapiirakkaa. Juomme kahvia ja juttelemme. Lapsi kiukuttelee ympärillämme, hänen päiväunensa jäivät liian lyhyiksi. Miehen siskontyttö vie lapsen ulos leikkimään, ja minä luen lehteä. Tunnen itseni onnelliseksi siitä, että saan oman perheeni lisäksi olla mukana myös miehen perheessä. Liityn vaivihkaa kirkkoon puhelimellani. Olen suunnitellut liittymistä jo kauan, ja nyt viimeinkin teen sen. Haluaisin kertoa asiasta jollekin, mutta en saa suutani auki.

Kotona rakennan legoista autotallin ja jäätelökioskin. Kysyn mieheltä, olisiko  minun mahdollista käydä lenkillä. Se on kuulemma ihan mahdollista, jos kerään ensin lapsen levittämät kirjat, ja pidän lapsen pois tieltä sillä aikaa kun mies imuroi.

Juoksen pitkin merenrantaa ja kuuntelen Miika Nousiaisen Juurihoitoa. Ihailen syksyn kultaista valoa. Mietin, pitäisikö pysähtyä ottamaan siitä kuva, mutta en pysty pysähtymään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun lenkkeilen äänikirjan kanssa, ja se tuntuu vähän vaikealta. Tekisi mieli laittaa musiikki soimaan ja antaa rytmin viedä. En kuitenkaan luovuta, vaan pysyn kirjassa. Saan siitä ideoita omaan kirjoittamiseeni, niin kuin usein käy.

Juoksen kuusi kilometriä. Käyn lähikaupassa ostamassa leipää ja kananmunia. Kävelen kotiin raukeana ja tyytyväisenä.

Kotona lapsi nukkuu. Käyn suihkussa ja syön iltapalaa. Soitan äidille ja puhumme hetken. Lähetän ruman kuvan itsestäni perhechattiin. Uhraan pari ajatusta tulevalle viikolle, ja siivoan legot lattialta.

Menen puhtaisiin lakanoihin kirjoittamaan tätä. Mietin, että elämä on kyllä erittäin outoa singahtelua paikasta toiseen. Lentokoneesta katsottuna ihmisen kulku maan päällä näyttää aina jotenkin erityisen liikuttavalta, kuin alapuolella hääräisivät tomerat hyönteiset.

Napsautan Juurihoidon vielä hetkeksi päälle, ja kiitän kuvun yläpuolista tarkkailijaa tästä päivästä.

Toivottavasti kukaan ei nähnyt minua eilen. Olin nimittäin liikkeellä vaaleanpunaisessa tekstihupparissa, tiukoissa sinisissä kulutusfarkuissa ja lenkkareissa. En väitä, että pukeutuisin yleensäkään kovin erikoisesti, mutta liian perusvaatteissa liikkuessa tulee sellainen olo, että tekee mieli tiedottaa jokaiselle vastaantulijalle, että ”mä tiedän Captain Beefheartin ja Geto Boysin ja ilmastonmuutoksestakin oon huolissani”.

Huvittavaa sinänsä, että joidenkin vaatteiden takia voi alkaa pelkäämään, että näyttää siltä ettei ole kuullut ilmastonmuutoksesta 😀 Mietin aina välillä, että en taida käydä ihan täysillä, kun edes mietin tällaisia asioita…

Tässä autenttinen naama ja kreisi aamutukka, juuri tällä hetkellä kun kirjoitan tätä. En tiedä näytänkö nytkään siltä että tietäisin Geto Boysit, mutta ainakaan ei ole sellainen olo, että tekisi mieli selitellä itseään vastaantulijoille, ja sehän riittää.

Koulu alkaa tänään vasta puolenpäivän jälkeen, joten vielä on aikaa maata sängyssä kuuntelemassa noita kahta, eli C. Beefheartia ja G. Boysia (olen laittanut heidät vuorotellen jonoon Spotifyssa, toimiva yhdistelmä!).

Olin jo varannut tämän aamupäivän kirjoittamiselle, mutta kirjoitin eilen niin älyttömät määrät kaikkea, että nyt laiskottaa. Kirjoitin kolumnin Bill Hicksistä, Haruki Murakamista ja juoksemisesta, sekä toista tekstiä pettämisestä ja ööhh rakkaudesta? Mistä lie, jää nähtäväksi.

Eilen oli pienimuotoinen jouluaatto, sillä ystäväni Riikka toi minulle kassillisen siskonsa vanhoja vaatteita. Uusien vaatteiden ostaminenkaan ei ole niin kivaa kuin jonkun toisen ostamien vaatteiden penkominen! Otin mm. kuvassa häivähtävän farkkupaidan, ja paljon muuta kivaa perusvaatetta, jollaisia en ikinä itse osta, kun ostan aina vain jotain kirpparien kukkahirvityksiä.

Koulussa tuli luokkakaverin kanssa puhe Myers-Briggsin persoonallisuustestistä. Julistin luokkakaverille olevani ENFP, mutta kotiin tultuani en ollutkaan enää niin varma. Entä jos olen muuttunut? Oli pakko tehdä testi uudestaan, ja sieltä se sama kirjainyhdistelmä taas tuli, ENFP. Onkohan olemassa sellaista persoonallisuuden lajia, joka on ENFP, mutta ei itse usko sitä?

Ei kuulkaa, nyt tämä päästä papruun-jaarittelu saa riittää. Ihailen aina muiden blogaajien ”10 tapaa tehdä inkiväärismoothie”-postauksia, mutta minusta on harvoin tuollaiseen suunnitelmallisuuteen.

Nyt meikkiä naamaan ja vaatteet niskaan, ja sitten ulos selittämään ohikulkijoille, että ”enkö mä näytäkin siltä että mä oon kuunnellut koko aamun Captain Beefheartia??”