Muutamassa päivässä voi tapahtua niin paljon. Ihan jo vain miesrintamalla. Tai ainakin miestenajattelurintamalla. Minulle tapahtui seuraavaa:

Tindermies, jonka kanssa yhteyttä on pidetty pari kuukautta, teki kolmannet oharinsa. Treffit oli siis taas sovittu hyvissä ajoin, mutta edellisenä iltana tyyppi ilmoittikin menevänsä kaverinsa luo. Selvä. Meikätytöllä paloi viimeinenkin proppu, joten päätin pistää suhteenmuruset pussiin ja heittää niillä vesilintua (en heittänyt, olen eläinrakas).

Kävimme aiheesta WhatsApp-keskustelun, jolloin totesimme, että varmaankin on parempi unohtaa koko deittailu. Tai minä totesin, ja tyypin oli myönneltävä. Onhan se niin, että jos kaikki menee minun edelleni, ei minun tarvitse sitä hyväksyä. Ei, vaikka suhde olikin pelkkää hurvittelua. Mietin tyypille, että kenties kiinnostusta ei vain ole senkään vertaa toisiamme kohtaan, että edes seksisuhde onnistuisi.

No, niin tai näin, nyt me ollaan kavereita. Viestaillaan tylsyyden karkottamiseksi, mutta tuskinpa enää koskaan tavataan. Se nyt riippuu ihan minusta, koska kaveri sanoi haluavansa joskus tulla hauskanpitoon. Minusta kuitenkin tuntuu, että en lähde enää uuteen oharikierteeseen, vaan etsin itselleni enemmän tai vähemmän vakavan suhteen jonkun toisen kanssa. Jonkun, joka arvostaa minua, eikä saa minua tuntemaan oloani tiskirätiksi.

Jippii! Olen niin onnellinen, että lopetin väärältä tuntuneen säädön jo nyt! Minä kun niin pelkäsin, että olen aina yksi epätoivoinen suhteissa roikkuja, mutta tällä kertaa osaan onneksi jo kuunnella itseäni. Tällä kertaa en jäänyt viideksi vuodeksi miettimään, josko se kuitenkin joskus tuntuisi hyvältä.

Tapahtuneesta sisuuntuneena palasin Tinderin ihmeelliseen maailmaan. Siinä napsahti muutama matchi, ja niin tunsin olevani Tinderin kohtalonjumalien pelinappulana.

Kaksi matchia. Kaksi miestä. Kaksi samannimistä miestä. Kaksi samannimistä, mutta todella erilaista miestä.

M1 on ihan ok-näköinen jamppa, joka metsästää, kalastaa, moottoripyöräilee ja viestittelee kanssani melko ahkerasti (itse en vain jaksa olla kovin ahkera, koska keikun kahden miehen vaiheilla). Hänellä on vuosia edellisestä suhteesta. Hän vaikuttaa mukavalta peruskalliolta, joka on luvannut odottaa suostumistani treffeille niin kauan, kuin epäröin (koska keikun kahden miehen vaiheilla… tosin hänelle selitin asian uskalluskysymyksenä). Juttu lentää jollakin lailla, mutta kauhean syvälliseksi keskustelut eivät ole menneet – ja tuskin menevätkään.

M2 on aivan perkeleen hyvännäköinen muusikonrenttu, joka harrastaa lähinnä juhlimista. Hänellä on vain muutama kuukausi edellisestä suhteesta, jossa ehti kihloihin asti, ja silti hän on ehtinyt käydä sen jälkeen jo ties kuinka monilla tindertreffeillä. Juttu lentää WhatsAppissa paremmin kuin hyvin, ja kiinnostus on ilmeisen molemminpuolista. Sitä en tiedä, kuinka monen muun kanssa juttua on samaan aikaan (en kyllä ole yhtään sen parempi), ja kuinka pitkään tyyppi jaksaa tapaamista odottaa (”Voihan se olla…” kaveri sanoi, kun mietin että kiinnostus lopahtaa ajan kuluessa, jos tapaamista ei saa heti järkättyä lastenhoitovuorojen vuoksi). Näppien palaminen haiskahtaa jo nyt, mutta toisaalta… Kiehtoo niin pirusti kokeilla kerrankin vähän erilaista miestä, sellaista, joka saa pikkuhousut kastumaan jo kuvan välityksellä.

Niin. Siellä ne tinderjumalat hihkuvat. Kaksi täysin erilaista tietä valittavana. Laimea fiilis vai suuri tunne? Olen kuin risteyksessä. M1 vai M2? Tuttu ja turvallinen perusjamppa vai vaaraa uhkuva rentukka? Vai eikö kumpikaan? Ainahan on mahdollista palata tuttuun ja turvalliseen ensimmäiseen tindermieheeni, joka on jo muutamaan otteeseen vihjannut olevansa valmis hauskanpitoon. Tai olla välillä ilman miehiä… tässä mieshötäkässä on sekin välillä tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Where have I put myself into?!

-Foibe