Russian roulette

Ajatukseni pyörivät koko ajan parisuhteiden, miesten ja oman itseni ympärillä. Yhden asian olen tässä ajatusten mylläkässä tajunnut: parisuhteessa täytyy uskaltaa. Täytyy uskaltaa rakastaa. Täytyy uskaltaa ottaa rakkautta vastaan. Täytyy uskaltaa luottaa. Täytyy uskaltaa heittäytyä, antaa melkein kaikkensa. Täytyy uskaltaa sanoa: ”Tässä olen, vikoineni, ota tai jätä.” Täytyy uskaltaa ajatella: ”Voin mennä rikki, mutta voin myös löytää onnen.”

On kuin pelaisi venäläistä rulettia. On mahdollisuus selvitä, löytää suuri rakkaus, löytää hyvä kumppani. Mutta on myös mahdollista, että piipussa onkin luoti, joka rikkoo sydämen pieniksi murusiksi. Kannattaako riski ottaa?

Jos peilaan tätä ajatusta taas kerran edelliseen parisuhteeseeni, oli se peli luultavimmin hävitty jo heti suhteen alettua. Se ei ollut venäläistä rulettia, se oli valtapeliä. 

Ennen loppuaikojen viilentymistä eksäni tahtoi läheisyyttä ja suukottelua, mutta minä torjuin hänet usein pahan oloni ja seksuaalisen turhautumisen vuoksi. Hän oli silti aina kimpussani. Kunnes minä lähestyin häntä. Hän torjui lähestymisyritykseni, vaikka olisi vasta minuutti sitten kinunnut pusuja. Vähemmälläkin saa kumppaninsa kummastuneeksi.

Vain hyvin harvoin uskalsin ilmaista hänelle tunteitani. Tuntui, että sen tehtyäni altistin itseni liikaa hänen vallalleen. Osoitin olevani heikko, hänen armoillaan. Oma syynsä on varmasti minunkin epävarmuudessani, mutta suurempi syy on siinä, kuinka hän nuo tunteenilmaukseni otti vastaan: ei mitenkään. Ei mitään vastakaikua.

Siitähän tuli loputon kierre: toinen lähestyy, toinen torjuu. Toinen on heikoilla, toinen vahvoilla. Yhtään en puolustele itseänikään, sillä olin itsekin etäinen ja torjuva. Kumppanini oli vain sellainen, etten kokenut oloani hänen kanssaan turvalliseksi. No, myöhemmin suhteen yhä viiletessä aloin nähdä selvästi, että hänessä on narsistin piirteitä. Juuri tuo minun hämilleni saattaminen, torjuminen heti omien lähestymisyritystensä jälkeen, vaikeneminen, mykkäkoulut mitättömistä syistä… Noh, meni vähän off topic.

Palataanpa siihen venäläiseen rulettiin. Kun on elänyt viisi vuotta hyvin hämmentävässä, tunnekylmässä suhteessa, tuntuu uusien riskien ottaminen aikamoiselta uhkapeliltä. Siinä pelissä panoksena on oma sydän, joka on vielä aika pirstaleina.

Kuten aiemmassa postauksessa taannoin kirjoitin, mitään ei saa, jos ei uskalla. Paljon voi menettää, mutta paljon voi myös saada. Toivottavasti, kunhan joskus uskallan heittäytyä rakkauden etsimisen rulettiin, kohdalle sattuu enemmänkin tyhjiä piipullisia, kuin luoteja. Tyhjä piippu kuulostaa kyllä sinällään aika huonolta, tylsältä. Mutta parisuhteeseen mahtuu kaikesta hyvästä huolimatta aina myös tylsyyttä. Mieluummin sitä, kuin täyslaidallinen konetulta sieluun.

Sopivan kumppanin löytämiseen menee varmasti aikaa. Ja saa mennäkin. Tällä kertaa olen päättänyt, etten tyydy mihin tahansa. Sen uuden pitää olla sellainen, joka ei torju, ja jota ei tee mieli torjua. Jolle uskaltaa tunnustaa rakkautensa ilman, että samalla tuntee antavansa kaiken vallan toiselle. Joka ei käytä herkkyyttäni minua vastaan, vaan auttaa minua vahvistumaan. Ei valtapeliä, ei uhkapeliä.

Mutta eipä sitä päävoittoa voi saada ilman itsensä likoon laittamista, ilman uskallusta ja pientä uhkapelaamista.

Bang bang!

-Foibe