Tiikerin kehonkuva

Hyvästi kaivatut ja tarvitut päiväunet, tämä mamma päätti vaihteeksi ottaa ilon irti omasta kehostaan murehtimisesta. No, ei ole kyllä ilosta tietoakaan. Aina ei jaksa olla vahva ja tyytyväinen. 

Sairastuin jo raskauden aikana synnytysmasennukseen, eikä se helpottanut ollenkaan raskauden ja synnytyksen aiheuttamien kehonmuutosten hyväksymisessä. Itse asiassa ne olivat yleensä niitä asioita, joita masentelin ja itkin ja pohdin ja vihasin eniten. 

Muutokset tosiaankin alkoivat näkyä kehossani jo raskausaikana. Ensin yksi raskausarpi, sitten toinen, sitten niin monta, etten pystynyt pitämään lukua. Vatsa on pahin, samoin lantio on vähemmän kauniin raidallinen, sisäreisissä komeilee viiruja aina polvitaipeisiin asti. Ja kyllä, myös häpykukkula sai oman osuutensa ihon repeilystä. Itkin ja rasvailin ja öljysin päivittäin repeytyvää ihoani, mutta minkäs teet. Ihoni tahtoi antaa periksi. Itkin punaisia viiruja, itkin tulevaa löysää vatsanahkaa, itkin sitä, että menetin entisen kehoni. Arpiöljyn tuoksu kiemurteli muistoihini niin tunkkaisena, että edelleenkin sen haistaminen aiheuttaa pahan mielen. Eikä se mitään edes auttanut.

Sitten tietysti imetys. Hyvästi muhkea etumus, tervetuloa raskaat ja roikkuvat lötteröt, jotka pyrkivät kohti napaa (joka tosin pyrkii kohti polvia). Koko torsoni on yhtä roikkuvaa osaa, joka tekisi mieli tunkea korsetin sisään, että se lopettaisi jatkuvan pyrkimisensä ulos vaatteistani. ”Taisit lihoa raskausaikana aika paljon?!” eräs vähemmän ihana gyne lohkaisi. No, jonkin verran, kyllä, mutta en nyt kauheasti. No, se gyne ei enää minun römpsääni ronkli.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, synnytys. Sain ponnistella tovin ja toisenkin (yli 2 tuntia), ennen kuin lapsi otettiin ulos imukupilla. Koska jo vatsanahastani huomaa, että kudostyyppini ei ole kovin kiitollista, on selvää, että minusta tosiaan näkee, että olen synnyttänyt. Ei tässä tosiaan mitään teinipimppejä olla. Episiotomia-arpi venyttää aukkoani kraateriksi, kaikki on valahtanut alaspäin, toinen sisemmistä  häpyhuulista on päättänyt revetä venymisen (of course) lisäksi. Ah ja ne ikuiset ystäväni peräpukamat! Että, ei olis kenelläkään pornotähdelle tarvetta?! 

Episiotomiahaava oireilee ajoittain vieläkin. Kuten nyt menkkojen aikana. Auts auts auts! Kuin pisteltäisiin parsinneuloja emättimeen. Onneksi nyt ainakaan vielä en ole seksin aikana huomannut kipua, joten asiat ovat sentään siltä osin mallillaan. Mutta mietin silti, tahdonko elää tuon ajoittaisen kivun kanssa. En tiedä, ehkä minun on pakko. Tuntuu olevan nimittäin aika pirun vaikeaa saada apua synnytyksen jälkeisiin vaivoihin. Kaikki tunnutaan taputeltavan normaalina (yhdyntäkivut, ulostamisongelmat, virtsankarkailu… you name it). ”Voi voi kun itsepähän päätit tehdä lapsen, niin elä sen kanssa!” Episiotomiahaavoja toki korjataan, jos ne ovat kasvattaneet liikaa arpikudosta (ja jos löytää jonkun ammattilaisen, joka haluaa auttaa). Mutta miten?! Leikkaamalla uudelleen, tietenkin! Uskallanko ottaa sen riskin, että lopputulema on vielä kamalampi, kipeämpi, arpisempi?

Pitkään itkin aina, kun näin peilistä paljaan vatsani. Mietin, kuinka kummassa jotkut osaavat olla ylpeitä roikkuvista mahanahoistaan, rakastaa kehojaan. Minä en nähnyt pitkään aikaan mitään toivoa. Olin rumarumaruma. Nyt, kun aikaa on jo kulunut yli vuosi, alan olla sinut lerppuvien osieni kanssa. En enää itke niitä päivittäin. Joskus menee jopa päiviä, etten edes mieti asiaa. Mutta en edelleenkään valitettavasti osaa rakastaa kehoani ja olla sille armollinen. Ajatella ylpeänä kantavani äitiyden urhoollisuusmerkkejä ruumiissani. Tiikerin ansaittuja raitoja. Välillä tunnen olevani epäonnistunut, huono, vastenmielinen. Sellainen, jonka näkiessään oksettaa. Joka ei ole kaunis tai haluttava, ainakaan ilman vaatteita. 

Raskauden aikana naiseuteni alkoi katoamaan (kiitos vaan vielä eksä, jolta loppuivat viimeisetkin seksihalut). Synnytyksen jälkeen oloni oli täysin sukupuoleton, vajaa, seksitön. Ja minä kun luulin, että äitiys kruunaisi naiseuden! Pikku hiljaa olen taas kasaillut naiseuttani kokoon. Oloni on jo jokseenkin naisellinen. Pidän levenneestä lantiostani, eli jotain hyvääkin muutosta tapahtui! Mutta identiteetti on yhä hakusessa. Olen kuitenkin vielä melko nuori (kai? emmäätiijä onko 24 nuori…), mutta kehoni on jo äidin. Aikuisen. Rupsahtaneen. Kaukana kauneusihanteista.

Ole tässä sitten vapailla markkinoilla. Kaikkien synnyttämättömien rinnalla. Kyllä, olen harrastanut seksiä tindermiehen kanssa. Ei, hän ei ole oksentanut (ainakaan minun nähteni). Ei, onneksi myöskään yhdyntäkipuja ei arvista huolimatta ole ilmaantunut.  Ja en nyt sentään niin löysä ole, etteivätkö miehet nauttisi. Mutta silti. En voi uskoa, että kehoni olisi kenenkään mielestä kaunis. Ainakaan omaan päähäni ei mahdu, kuinka röpelöinen nahka, tuulessa heiluvat rinnat ja räjähtänyt alapää voisivat olla kenenkään mielestä kauneinta ja haluttavinta maailmassa. Etenkään, kun niiden syy, lapsi, ei ole hänen (ja ei, en tuntenut olevani nätti eksänikään kanssa, vaikka lapsi yhteinen onkin ja siksi tavallaan kehoni muutoksetkin). Ja minä totta tosiaan haluaisin olla edes jonkun silmissä kauneinta ikinä!

Vaikka kuinka juoksisin salilla, en saa täydellistä bikinivartaloa. Päinvastoin: mitä vähemmän täytettä, sitä enemän nahka roikkuu. Vaikka kuinka jumppaisin lantionpohjalihaksia, ei alapään ulkonäkö muutu yhtään sen ruusuisemmaksi. Vaikka kuinka yritän löytää kivoja rintsikoita, pyrkivät rinnat aina tiiviisti kohti maan keskipistettä.

Joskus tekisi mieli unohtaa olevansa seksuaalinen olento. Hautautua äitiyden pehmeyteen ja olla ilolla rutisteltava vatsa ja sopiva tyyny pienelle päälle. Olla äiti. Ei nainen.

Vaikeaa tämä on, voimattomuus. Ei tässä tosiaan auta muu, kuin ajatusmaailman treenaus ja kunnostaminen. Sen hyväksyminen, että näillä mennään, ja toivottavasti joskus kelpaa jollekulle  – edes itselleen.

Nyyhnyyh

-Foibe 

ps. En tosiaankaan tiedä, tahdonko käydä enää samaa rääkkiä uudelleen läpi. Lastani en antaisi koskaan pois, mutta en tiedä, olisiko uusi lapsi tämän kaiken murheen arvoinen…