Suhteetonta sutinaa

Olen paljonpaljonpaljon (hyvä on: liikaa, kuten aina) miettinyt viimeaikoina sisälleni pesän raivannutta tyhjyyden tunnetta. Mitä se on? Mistä se tulee? Miksi? Pääseekö siitä koskaan pois? Kuka sen täyttäisi?

Niin. Kuka? Sen verran pääsin nimittäin tunteesta jyvälle, että kaipaan lämpöä ja läheisyyttä. Sutinaa ja hihityttävää jännitystä. Kaipaan siis miestä.

Tätäkö tämä nyt sitten tulee olemaan? Jos olen ikuisesti sinkku, olenko myös ikuisesti onneton, puolinainen, vajavainen? Onko oloni tuomittu olemaan ainaisen ontto, jos en satu löytämään sopivaa kumppania itselleni?

Ei. Onnellisuus ei voi olla parisuhdestatuksesta kiinni. 

Kenties tämä on sitä eron prosessointia. Yksinjäämisen pelkoa. Huonoa itsetuntoa, siis sitä, etten osaa itse nauttia omasta seurastani. Etten osaa nähdä elämääni mielekkäänä. Kenties rakkaudennälkä johtuu siitä, että en itse rakasta vieläkään itseäni tarpeeksi… Ei. En minä voi sälyttää onneani toisen harteille – en lapseni enkä edes (olemattoman) kumppanini. Minun täytyy tehdä se itse.

Tätä kaikkea aloin pohtimaan, kun pistin orastavan juttumme tindertreffimiehen kanssa poikki. Aloin toisten treffien jälkeen miettimään, että tuo ihminen ei ole sellainen, kuin haluaisin kumppanini olevan. Ei, vaikka ihmisessä on monia ihania piirteitä. Elämiemme yhdistäminen olisi muutenkin ollut liian vaikeaa. Ahdistuin. Kuvittelin tulevaisuutta, ja näin sen vain entisen epäonnisen suhteeni toisintona.

Etsin keskustelupalstoilta vertaistukea. Löysin monia samanlaisia: niitä, joita suhteen alussa ahdistaa. Toisen lähellä on hyvä olla, mutta erossa ollessa ahdistaa aivan järkyttävän paljon. En siis ollutkaan ihan täysi friikki, joka ei ole kykenevä mihinkään parisuhteen kaltaiseen viritykseen (tai jos olen, niin en ole sellainen yksin). Moni muu oli ahdistuksesta huolimatta jatkanut suhdetta, ja pikku hiljaa ahdistus oli helpottanut. Osa oli sitä mieltä, että ahdistus on vain tunne, jota ei tarvitse kuunnella, vaan josta voi opetella pois. Osa oli sitä mieltä, että oikean kumppanin kanssa ei ahdista koskaan. 

Tällä kertaa kuuntelin ahdistustani. En halunnut sitä samaa ahdistuskierrettä, mistä kärsin exäni kanssa suhteen alusta lähtien (vaikka voi olla, että se olisi tindermiehen kanssa helpottanutkin, toisin kuin exän). Niinpä pistin jutun poikki. Tosin jätimme oven raolleen: edelleen voimme viestitellä ja nähdäkin, mutta ei sen vakavampaa. Ei kihlojen ostoa, ei hääpaikan valintaa – vain velvotteista vapaata tylsyyden karkotusta.

Ahdistus katosi heti. Mutta tyhjyys jäi. Ja paljon kysymyksiä. Entä jos ahdistun aina suhteen alussa? Entä jos en vain ole kykenevä suhteeseen? Kaipaan miestä rinnalleni, mutten kykene parisuhteeseen? Jos olenkin kauhean tunnevammainen, liikaa miettivä (siitä se ahdistus, hyvä etten jo tulevia yhteisiä eläkepäiviä suunnitellut), aina tyytymätön?

Sitten minä sen hokasin muutamaa blogia luettuani: seksisuhde, rakastaja. Kyllä! En kaipaa (ainakaan tällä hetkellä) erillisten elämien yhteensovittamisesta aiheutuvaa päänvaivaa, en jatkuvaa kyhnäämistä, en riitoja tai hankalaa toisen huomioon ottamista (Ai onko parisuhde muutakin?! Haha!). Vain vähän actionia ja sutinaa ilman sen suurempaa miettimistä.

Tyhjyys katosi sen siliän tien. On monta tapaa elää, ja tämä on yksi niistä. Jos en tällä hetkellä ole kykenevä tai halukas parisuhteenrakennustalkoisiin, mutta kaipaan miehistä huomiota, niin tämähän on täydellinen ratkaisu! Ei perinteinen, mutta pitääkö kaiken aina ollakaan.

Mutta kun ei ylipäätään tuo kumppanin löytäminen niin kovin helppoa ole, niin tuskin on seksiseurankaan… Yyh! Yritän treffejä tindermiehen kanssa. 

Pusipusi!

-Foibe