En ilosta itke enkä varsinkaan surusta (eli yksi ero)

Erosimme eksäni kanssa pari kuukautta sitten. Olimme yhdessä tasan 5 vuotta. Menimme vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin. Kahden vuoden jälkeen muutimme yhteen. Neljän vuoden jälkeen tulimme vanhemmiksi. Koko tuota aikaa muistellessani ainoa ajatus, joka herää, on kysymys siitä, miksi ihmeessä olimme yhdessä niin kauan.

Suhde alkoi normaalina baarisähellyksenä, ja sellaisena se säilyi ensimmäiset puoli vuotta. Tapasimme viikonloppuisin baarissa, joimme mielettömästi ja viihdyimme sängyssä. Sitten tuli kesä, näimme enemmän, suhde vakavoitui ja vakiintui. Ja seksi loppui. Olin kummissani. Minulla kiinnostusta olisi kyllä riittänyt, mutta mies ei enää innostunut petipuuhista. Sain pakkeja pakkien jälkeen, eikä hän itse tehnyt aloitetta muutamaa hullua kertaa lukuun ottamatta.

Mies ei myöskään tullut toimeen koirani kanssa. Hän näki pikkukoirani jonakin paholaisen kätyrinä, täysin hirvittävänä olentona. (Ja tähän väliin pitää sanoa, että kaikki muut ihmiset suorastaan palvovat koiraa.) On sanomattakin selvää, että koira pelkäsi miestä, joka käyttäytyi uhkaavasti ja mielivaltaisesti sitä kohtaan. Ja minä pelkäsin, että mies vielä joku päivä satuttaa koiraa. Noiden kahden asian takia kannoin mukanani jatkuvaa ahdistusta. Oliko minussa jokin vika, kun mies oli haluton? Oliko mies hyvä vai paha, koska oli hellä ja huomaavainen, mutta koiraa kohtaan täysi kusipää?

Jotenkin toivoin, että aika parantaisi. Lamaannuin. Jumituin. Lopulta juuri kihlauksemme jälkeen (minä muuten kosin – en tiedä miksi…) kirjoitin ensimmäisen ”Tämä ei ole erokirje jos asiat muuttuvat” -kirjeen. Sovimme, että asiat laitetaan muuttumaan.

Seurasi uusia kirjeitä, jatkuvaa pahaa oloa ja eroajatuksia. ”Miksen lähtenyt, kun niin uhkasin?!” Pitkään olimme kuin vieraat toisillemme. Emme puhuneet, koska mies meni lukkoon heti, jos yritin ottaa jonkin asian esille. Emme tehneet mitään yhdessä, vaan tahdoin aina viikonloppuisin pakoon sukulaisteni luo. Ettei tarvitsisi olla kaksin. Sitten tulinkin raskaaksi.

Naureskelin, että todennäköisyys raskautumiselleni oli ihan naurettavan pieni. Seksiähän ei ollut kuin kerran kuussa tai vähemmän. Se yksi kerta sitten sattui juuri samaan aikaan ovulaationi kanssa. Tiesin tasan tarkkaan, minä päivänä lapsi oli saanut alkunsa. Kaikki eivät tiedä edes kuukautta! Niin. Eihän se lapsi kovin suunniteltu ollut, mutta minun puoleltani ainakin hyvin toivottu. Ainoa katumisen aihe oli se, että nyt eroaminen olisi yhä vaikeampaa. Että tein lapsen ihan väärän miehen kanssa.

Raskausaikana ero oli taas hyvin lähellä, sillä nyt mies kieltäytyi seksistä kokonaan. Oloni oli muutenkin iso ja kamala, enkä enää kelvannut miehelle ollenkaan. Se vain pahensi masennustani (raskaus-/synnytysmasennuksesta lisää joskus myöhemmin…). Vauvan tultua en juurikaan saanut apuja. Mies hääräili uuden asuntomme kimpussa, minä olin yksin vaativan vauvan kanssa. Joskus pyysin häntä heräämään yhden yön vauvan kanssa, jotta saisin nukuttua. ”Kyllä kai, mutta en ehkä herää…”

Kyllä mutta ei sitten. Samoin kävi seksin kanssa. Yritin tehdä aloitetta useampi kuukausi synnytyksen jälkeen. Häntä väsytti. Synnytyksen jälkeisenä vuotena harrastimme seksiä kahdesti tai kolmesti. Minun aloitteestani. Kunnes hän koki niin suulliset kuin fyysisetkin aloitteeni vain ahdistaviksi.

Joskus, kun kysyin, miksei hän halua seksiä, hän googletti yliseksuaalisuuden, ja ehdotti, että minä kärsin siitä. Kuten muissakin asioissa: hänessä ei ollut vikaa, vaan hän sai epäilemään, että minussa olisi.

Kun ennen viime joulua otin asian puheeksi, hän tiuskaisi seksinpuutteen olevan vain minun ongelmani. Kolmesti. Kolmas kerta toden sanoo, ja kolme kertaa kieltäminen… tai mitä vaan,  mutta silloin päätin, että nyt riittää. Nyt en enää uskonut tulevaisuuteen, en uskonut, että mikään enää tulisi muuttumaan. Vihdoinkin minulla oli olo, että olin yrittänyt kaikkeni – ja vielä enemmän.

Turha menneitä on murehtia. Nyt jälkiviisaana on hyvä kummastella, miksi kummassa olin miehen kanssa, jonka kanssa ei mennyt hyvin millään rintamalla. Oli meillä mukavaanin. Oli hyviä hetkiä. Mutta kyllähän suhteessa pitäisi mennä niin, että: ”On meillä joskus paskaa, mutta yleensä kivaa,” eikä toisinpäin. Se ei riitä.

Olin tuon suhteen suhteen ilmeisesti yltiöoptimistinen, vaikka olenkin yleensä taipuvainen pessimismiin (ainakin ollut). Sitten vain seurasi lamaannus ja rohkeuden puutos. Kun toinen ei halua erota mistään hinnasta vaan lupaa yrittää, on hyvin vaikea itsekään lähteä yrittämättä vielä kerran. Ja vielä kerran. Ja vielä kerran.

Vaikka eroaminen on ollut vaikeampaa lapsen tulon jälkeen, kuin se olisi ollut ilman lapsen olemista kuvioissa, voin sanoa, että lapsen saaminen oli siunaus. Se vei suhteemme asiat niin huonolle tolalle, että lopulta väistämätön oli pakko kohdata.

Ja se pitää sanoa, että en koe meidän oikeastaan kuuluvan siihen valitettavan suureen joukkoon pariskuntia, jotka päätyvät eroon ennen lapsen yksivuotisaynttäreitä tai niillä main. Tämä siksi, että asiat olivat huonosti jo aiemmin, lapsen tulo vain kärjisti tilannetta entisestään. 

Eroa en ole katunut kertaakaan näiden muutaman kuukauden aikana. Kerran meinasin miestä ikävöidä, kunnes muistin sen todellisuuden, jossa olimme eläneet melkein koko suhteen ajan. Kaksi toisilleen ihan vääränlaista ihmistä oli ajautunut yhteen, eikä kummassakaan ollut pitkään aikaan rohkeutta tai voimaa repäistä itseään siitä irti. Olen onnellinen, että lopulta tein sen.

Tuntuu, että 5 vuoden ahdistuksen ja siitä seuranneen lamaannuksen jälkeen olen kasvanut (henkisesti, toivottavasti en fyysisesti) yhdessä hujauksessa aikuiseksi, rohkeaksi naiseksi, joka vihdoin antaa arvoa omille tunteilleen ja ajatuksilleen. Joka tietää, että itseään ja sydäntään saa ja tulee kuunnella (etenkin, jos se huutaa joka päivä: ”ERO ERO ERO!!!”).

Joten tässä sitä ollaan. Nimenomaan sinkkuäitinä. Valmiina taas. Mitä tässä entistä suhdetta suremaan, se surutyö on tehty jo vuosia sitten ja vuosien ajan. Mutta suruajasta lisää ensi postauksessa.

Hei hei siihen asti!
-Foibe 

 

Ps. Ja hei! Tää sinkku soi paljon paremmin siitä Parisuhde-albumista irrotettuna!