Miulla on oikeus miun tunteisiin – ja elämään

Otsikoidaan puhkikulutetulla sitaatilla ja jatketaan puhkikuluneella aiheella, jolla on monta nimeä: huono äiti -syndrooma, paska mutsi -ilmiö, uhrautuminen (tai uhriutuminen), täydellinen vanhemmuus… Näitähän riittää.

Ihana mummoni on suurperheen lapsi; perheessä oli kymmenkunta sisarusta. Juttelimme asiasta lapseni ollessa vauva. Ihmettelin, miten kummassa heidän vanhempansa ovat selvinneet niin monen tenavan kanssa. ”Siinähän se menee kolme, kuin yksikin,” mummoni sanoi. No eipä tosiaan mene enää nykyaikana! 

Ennen lapsi syntyi perheeseen, meni siinä sivussa. Elämä lapsen kanssa muovautui muun arjen mukaan. On sanomattakin selvää, että nykyään asiat ovat kääntyneet täysin päälaelleen. Perheen arki muovautuu lapsen/lasten ehdoilla, muu elämä menee sivussa ja lapsi pomppii pääroolissa. En sano, etteikö kehityksessä tähän suuntaan olisi hyvääkin, mutta onhan se tuonut mukanaan aivan uudenlaisia paineita. Vanhemmuus on suoritus, joka pitää vetää mahdollisimman hyvin. Täydellisesti. Kaikin puolin. Ja koska täydellisyys on mahdotonta saavuttaa, kannetaan mukana jatkuvaa syyllisyyttä. 

Kyllä. Minäkin olen potenut monesti (no melkein aina, myönnettäköön) syyllisyyttä huonosta vanhemmuudesta. Näprään liikaa kännykkää. Syötän lapselle pilttejä. Lopetin imetyksen 7 kuukauden jälkeen saadakseni vihdoin hieman vapautta. Välillä en millään jaksaisi juosta hulivilin perässä ja keksiä aktiviteetteja. Pottutreeniäkin olen siirtänyt laiskuuttani. Huudan ja kiroilen. On mukava antaa lapsi hoitoon – ja ääk jopa nautin omasta ajasta!

Ja entäs sitten, kun laitan lapsen hoitoon, jotta pääsisin treffeille?! Ai että mitä huonommuutta olen tuntenut! Kuinka minä voin sysätä lapseni syrjään, laittaa omat himoni ja oman elämäni etusijalle?! Hyi hyi HYI!

Tähänhän on tietenkin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset tosiaankin tahtovat uhrata elämänsä ja hyvinvointinsa lastensa vuoksi. He eivät eroa, vaikka suhde olisi virunut karilla jo hyvän tovin. Koska pitää olla yhdessä lasten vuoksi, etteivät lapset kärsisi perheen hajoamisesta. Eksänikin sanoi erään melkein-eron yhteydessä, että tahtoo pysyä yhdessä lapsen takia (epäilin aina sen jälkeen, että hän ei ole minun kanssani enää muusta syystä).

Perhe ei hajoa, mutta ihmiset ovat hajalla. Jos vanhemmilla ei ole hyvä olla yhdessä, vaikuttaa se väkisinkin perheen ilmapiiriin. Onnettomat aikuiset eivät voi tarjota onnellista kotipesää. Lapset saavat vinoutuneen käsityksen parisuhteesta, kun tottuvat vanhempiensa riitaiseen ja kylmään esimerkkiin. Parempi kaksi onnellista kotia, kuin yksi onneton.

Vanhemmat ovat vanhempia, ehdottomasti. Mutta vanhemmat ovat myös ihmisiä – miehiä ja naisia (tai vaikka kolmannen sukupuolen edustajia). Sitä ei itse vanhempienkaan kannattaisi unohtaa. Ihmiselle ei riitä koti ja lapsi ja kulissiliitto. Ihminen kaipaa muutakin: työtä, seksiä, rakkautta, ystäviä, hiljaisuutta, lämpimiä halauksia muiltakin kuin omilta lapsilta. Ja niin saa ja pitääkin kaivata! Ja myös sallia itselleen elämä muuallakin, kuin lasten parissa. On aikamoinen taakka ja vastuu lapsille olla vanhempiensa ainoa onnen ja ilon tuoja, koko elämän sisältö.

Joku aika sitten (tai voihan siitä olla jo vuosikin, olen vähän ulalla ajankulusta) uutisoitiin vanhempien  (äitien?) kännykänkäytöstä. Sanottiin, että lapset eivät opi puhumaan, koska vanhemmat koodailevat kavereidensa kanssa ja unohtavat lapsensa. Mutta kuka ihme jaksaa koko päivän keskustella aiheesta: ”Auto. Prumprum. Niin. Toinen auto. Prumprum. Oho traktori. Ja auto. Tuliko kakka vai pelkkä pieru?” Minusta on onni, että nykyään yhteydenpito ulkomaailmaan on helppoa ja vaivatonta: viesti silloin toinen tällöin, ja taas jaksaa! Ystävyyssuhteet ja oma pää pysyvät kasassa, kun voi edes viestailla – pikkuvauva-aikaan sitä on muuten aikalailla vankina neljän seinän sisällä. Ja kyllä siinä silti kerkiää niitä autojuttuja jutella ihan tarpeeksi.

Voin sanoa, että eron jälkeen olen paljon onnellisempi ja tasapainoisempi vanhempi. Totta kai, enhän ole enää jatkuvasti ahdistunut ja riidoissa jonkun kanssa. Kun lapsi on muutaman yön isällään tai isovanhemmillaan, saan kerättyä voimia, tehtyä omia juttujani, huokaistua, treffailtua – hoidettua itseäni. Ja taas olen parempi vanhempi!

Jos kaikki tuo tekee minut huonoksi äidiksi, niin olkoon sitten niin. Sitten olen huono äiti aika pirun mielelläni!

Puss och kram! 

-Foibe