Erityisherkkyydestä on viimeaikoina puhuttu todella paljon. Minä olen myös lukenut siitä paljon – tosin häpeäkseni en vieläkään ole saanut aikaiseksi lukea yhtäkään kirjaa aiheesta. Aihe on kiinnostanut minua, sillä vihdoin minulle on sanoitettu leijonanosa persoonastani, käyttäytymismalleistani ja lukoistani. Siksi ajattelin itsekin koluta tätä melko tyhjäksi kaluttua luuta.

Kenties yksi hallitsevimmista piirteistäni on miettiminen, pohtiminen ja murehtiminen. Mietin aiemmin paljon sitä, miksen osaa jättää asioita taakseni. Voin jäädä pohtimaan yhtä sanaa, äänensävyä tai kasvoilla häivähtänyttä ilmettä päiviksi, viikoiksi, jopa vuosiksi. Jotkin tapahtumat palaavat mieleeni tietyin väliajoin, ja ne aiheuttavat yleensä hyvin voimakkaita tunnereaktioita.

Yleensä voimakkaimmin vaikuttaneet tapaukset ovat tietenkin negatiivisia. Ahdistusta, surua ja etenkin häpeää aiheuttaneet tilanteet jäävät muistiini vuosiksi, ja esiin pomppiessaan ne aiheuttavat melkein yhtä voimakasta pahaa oloa, kuin tilanne itsessään aiheutti. Yksi varhaisimmista muistoistani on se, kun muutaman vuoden iässä istahdin päiväunien jälkeen ulkorappusille, ja aikuiset nauroivat minun hassuille hiuksilleni – tai minun kokemani mukaan siis minulle. On sanomattakin selvää, että päivähoito- ja ala-asteaikojen kiusaamiskokemukset rävähtävät silmilleni aika-ajoin. Reputettu ensimmäinen inssiajo itkettää yhä – siitä huolimatta, että sain ajokortin jo seuraavalla yrittämällä.

Moni erityisherkkä kokee voimakkaat aistiärsykkeet kuormittaviksi. Itse kestän melko hyvin kovat äänet tai kirkkaat valot, mutta suuret ihmismassat uuvuttavat nopeasti. Ja vaikka olisinkin ollut koko päivän lapsen kanssa kotona, kaipaan iltayöstä hetken hiljaisuutta omissa oloissani.

Ja entäs sitten riidat, kiistat ja sanasodat! Koen ne erittäin epämiellyttäviksi, vaikka olisinkin vain sivustakatsoja. Ole siinä sitten parisuhteessa, kun muutama poikkipuolinen sananen tuntuu maailmanlopulta!

Olen äärimmäisen tietoinen itsestäni. Etenkin vieraassa seurassa ja suurissa ihmisjoukoissa tarkkailen koko ajan kehoani ja sen asentoja, mietin sanojani etu- ja jälkikäteen, kontrolloin. Tutkailen toisten reaktioita itseeni, ja etenkin negatiivissävytteiset reaktiot saavat oloni tukalaksi ja entistä tietoisemmaksi itsestäni. Voin sanoa: ei ole mukavaa huomata punastuvansa, sillä sen huomaaminen saa kasvojen värisävyn pomppaamaan ketsupinpunaisesta punajuuren purppuraan. Vain läheisimpien ihmisten kanssa osaan olla täysin oma, hupsu itseni miettimättä sitä, miten tyhmältä näytän.

Sanoisin olevani hyvä ihmistuntija. Tämä ei tietenkään ole pelkästään hyvä asia. Jokaisen poikkipuolisen sanan, äreämmän esitystavan tai silmäkulman nytkähtämisen rekisteröinti on äärimmäisen uuvuttavaa ja saa minut pohtimaan toisen tarkoitusperiä (tähän toki vielä vaikuttaa heikko itsetuntoni), vaikka tämä ei mitään pahaa tarkoittaisikaan.

Ihmistuntemus on kuitenkin myös piirre, jota arvostan suuresti itsessäni. Kykenen arvioimaan ihmisen muutamassa sekunnissa joko miellyttäväksi tai vähän vähemmän mukavaksi – ja harvoin erehdyn. Olen  hyvin empaattinen, ja yleensä pystyn ymmärtämään ihmisiä ja heidän tekojaan, vaikka he tekisivät käsittämättömiä tyhmyyksiä (no, kyllä ymmärrykselläkin rajansa on…) Pyrin kohtelemaan ihmisiä hyvin ja kunnioittavasti, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka kritiikki pistelee nahoissa.

Ja ne tunteet! Itken, nauran, masentelen ja ahdistun, huolehdin ja rakastan. Paljon. 

Nyky-yhteiskunta (ja suomalainen yhteiskunta kautta aikojen) on arvostanut kovanahkaisuutta. Enpä ihmettelisi, että amerikkalaiset suuressa viidaudessaan ehdottaisivat herkkyyttäkin sairaudeksi – kuten introverttiyttäkin on ehdotettu. Herkkiksen elämä on hankalampaa: asiat eivät suhahtele ohi korvien ja silmien, vaan pienetkin asiat saattavat jäädä vaivaamaan pitkään. On välillä rankkaa analysoida jatkuvasti tilanteita ja itseään ja kärsiä vuosia sitten kohdatuista epämiellyttävyyksistä. On turhauttavaa murehtia mitättömiä asioita ja aiheuttaa itselleen lukkotilanteita itsekritiikin takia. On ärsyttävää, kun ihmisjoukot eivät houkuta vaan aiheuttavat lievää paniikkia. Rasittaa, kun ei voi olla huoleton huithapeli!

Vaihtaisinko herkkyyteni tuulipäähän? En. En siltikään. En, vaikka elämä on paljon hankalampaa, kuin rennommilla tyypeillä. On äärimmäinen rikkaus osata ajatella, pohtia, ymmärtää, mietiskellä. Ainakin koen elämän vahvasti ja voimakkaasti. Ainakaan se ei suhahda huomaamattani ohi.

Vielä kun löytäisin jonkin kanavan, jossa tästä erityisherkkyydestäni olisi hyötyä!

Moimoi

-Foibe