Jotenkin sitä toivoisi olevansa viisas, järkevä ja valmis ihminen. Mutta sitten sitä aina onkin kaikkea muuta: epävarma, sekava ja hukassa. Tosin, tuo taitaa kuulua ihan ihmisen määritelmään.

Sovin siis treffit tindermiehen kanssa. Ja peruin ne vetoamalla valkoiseen valheeseen. Treffien sopimisen jälkeen pomppasi taas se tuttu ahdistus pintaan. Mietin taas liikaa. Mietin, että entä jos kiintyy toiseen liikaa ja sitten sattuu. Mietin, onko se sittenkään hyvä idea. Mietin, olenko valmis edes sutinasuhteeseen.

Kaverini kuittasi jutun sanalla ”laastarisuhde”. Minusta se taitaisi olla enemmänkin kokovartalokipsisuhde.

Ei käy kieltäminen, etteikö erittäin huonossa suhteessa eläminen olisi jättänyt minuun suuria ruhjeita. Siitä huolimatta, että ero on selvä ja jo mietitty asia. Niin. Ero on mietitty, mutta se suhde ei. Tähän kun lisäämme vielä synnytysmasennuksen ja muutenkin ahdistukseen taipuvaisen mielen, on paranneltavaa enemmän, kuin tarpeeksi. Kokovartalokipsi tekee hyvää, mutta kyllähän sen kipsin alta alkaa kutittaa ja se käy pian vähän pieneksi.

Kun entinen, pitkä suhde on ollut melkoisen etäinen ja kylmä, jättää se pakostikin paljon epävarmuutta siinä eläneeseen. Kun en ollut exälle ykkönen, vaan kaikki muu meni edelleni, löytyykö koskaan miestä, jolle olisin se ykkönen? Ja kuinka voin koskaan luottaa siihen, etenkin kun heikko itsetuntoni (joka on tosin parempaan päin eron jälkeen) vesittää varmasti sitkeimmätkin vakuuttelut?

Entä pystynkö koskaan rakastamaan, saati vastaanottamaan rakkautta? Exäni sanoi tasan kerran rakastavansa minua. Humalassa ja puhelimessa. Itse tunsin ehkä muutaman kerran  häntä kohtaan sellaista hellyyttä ja lämpöä, jota kai kutsutaan rakkaudeksi. Entä jos en vain ole rakastettava? Entä jos en itse osaa rakastaa ketään, kun en pitkäaikaista kumppanianikaan  (voi minä rakastan suomenkieltä!) rakastanut?

Entä jos tosiaan olen seksuaalisesti yliaktiivinen? Entä, jos olen niin vinoutunut, että kaikki läheisyys tarkoittaa minulle esileikkiä? Entä jos en vain osaa olla lähekkäin ilman, että jatkuvasti ajattelen seksiä ja toivon läheisyyden johtavan siihen? Ja löydänkö koskaan kumppania, joka haluaa seksiä yhtä paljon – tai enemmän – kuin minä?

Edellinen parisuhteeni, tai siis kumppanini, viileni jääkylmäksi siinä vaiheessa, kun vihdoin osasin olla oma itseni hänen kanssaan. Uskalsin näyttää tunteeni ja vaikeilla, kun siltä tuntui. Ehkä olen vain niin vaikea ja mahdoton ihminen, ettei kukaan kertakaikkiaan jaksa minua? Ja entä jos en vain kestä parisuhteessa ilmeneviä ristiriitoja, vaan alan vaikeilemisen ja kriiseilyn heti pienen riidan sattuessa? Entä jos en erityisherkkänä (ah, tuo muotitermi) pysty kestämään ihmissuhdekoukeroita?

Tai jos en vain osaa olla miesten kanssa? Minulla ei ole ala-asteen jälkeen ollut yhtäkään miespuolista ystävää, ja tuntuu, että en osaa olla heidän kanssaan mitenkään luonnollisesti. Tai he minun kanssani. Jospa olenkin vain ihan tunnevammainen ämmä? Kuka putkiaivo sellaiseen jaksaa aikaansa tuhlata?

Entä jos edellisen parisuhteen ongemat olivat oikeasti minun ongelmiani? Entä jos huono itsetunto, ahdistus, epävarmuus ja jatkuva murehtiminen olivat oikea syy siihen, ettei suhteesta tullut mitään? Entä jos pariutuminen ei sen tähden onnistuisi kenenkään muunkaan kanssa? 

Luin juuri ahdistuksesta. Tajusin, että se on pelkoa. Ja pelkonsa kannattaa kohdata: silloin ei enää pelota. Ainakaan niin paljoa. Tässäpä niitä pelkoja. Hupsuja, tyhmiä, järjettömiä kenties – vähän samanlaisia, kuin mörkö sängyn alla. Tietää, että pelko on naurettava, mutta koskaan ei voi olla täysin varma onko siellä pedin alla monsteri odottamassa. Minä kuitenkin olen jo niin pitkällä, etten enää kääriydy nenää myöten peiton sisään. Taidan jopa vilkaista, onko siellä sängyn alla ketään. 

Pöö!

-Foibe