Suruaika – NOT!

Täällä taas! Päässäni pyörii miljoona asiaa, joita ruotia, mutta tartun nyt siihen, joka vie karhunosan ajatuksistani: suruaikaan.

Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että suhteen loppumisen jälkeen pitää viettää hetki (jos toinenkin) yksin. Toipua erosta. Märehtiä ja itkeä eksän ja menetettyjen mahdollisuuksien perään. Rypeä itsesäälissä ja valua murusina viemäristä alas. Menettää uskonsa parisuhteeseen ja itseen. Sitten pikkuhiljaa onkia ne murunsa viemäristä ja koettaa rakentaa taas itsensä ehyeksi. Tässä voi (tai siis pitää) mennä tovi jos toinenkin – kuukausia, vuosia. Ja sinä aikana ei missään tapauksessa saa etsiytyä uuden kumppanin kainaloon. Sehän olisi vain sellainen laastarisuhde, väärin itseä ja uutta kumppania ja etenkin kaikkia muita ulkopuolisia kohtaan.

Ymmärrän senkin, että jokainen ero on erilainen. Jokainen käsittelee eronsa eri tavalla. Joku ei olisi halunnut erota, vaan roikkuu ainakin tunnepuolella eksässään yhä kiinni. Toinen miettii, tuliko sittenkään tehtyä oikea päätös. Tällöin on varmasti hyvä huokaista ennen uuden kumppanin etsintää. Tai opetella yksinoloa ja nauttia vapaudesta. Päästää irti menneestä.

Mutta entä jos eroprosessin on oikeastaan käynyt läpi jo sen suhteen aikana? Entä, jos ei jää kaipaamaan, ei katumaan, ei itkemään? Entä, jos heti tavaroiden jaon ja lapsen hoitovuorojen sopimisen jälkeen on pakannut eksänsä ja entisen suhteensa pieneen pakettiin ja lähettänyt sen avomerelle? Tuleeko silloin pitää tuo määrittelemättömän pitkä suruaika – ihan noin niinkuin muodon vuoksi? Ihan vain siksi, että niin kuuluu tehdä?

Kun eromme oli käytännön tasolla hoidettu, oli se minulle sillä selvä. Kuten sanottua, kertaakaan en ole katunut, ja kerran meinasin ikävöidä. Se viisi vuotta oli takana. Pakatut nyssäkät tekivät minusta eheämmän ja vahvemman kuin koko suhteen aikana olin ollut. Mitä sitä silloin suremaan, kun ei sureta? Kun nauru ja ilo löytyivät uudelleen, kun peilikuvakin muuttui harmaasta tiskirätistä säkenöiväksi naiseksi (ihan totta, se muuttui). Koska nyt vihdoin olin vapaa! Vapaa siitä pahasta olosta ja vapaa vihdoin löytämään jonkun, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Käytännön järjestelyjen jälkeen en kokenut mitään syytä odotella. Surra (no eihän tässä leskiä ollakaan). Kaipasin rakkautta, jota en ollut suhteen aikana kokenut kumminkaan päin. Vihdoin oli mahdollisuus löytää se! Katselin pitkästä aikaa miehiä, ja tajusin, että maailma on avoin. Huomasin myös, että minua katsellaan ja minusta ollaan kiinnostuneita. Sen olin suhteen aikana tyystin unohtanut ja kadottanut.

Toki välillä vieläkin iskee pelko: entä jos en kerta kaikkiaan vain ole kykenevä rakkauteen?! Kun en kyennyt rakastamaan monin tavoin hyvää miestä, pystyisinkö rakastamaan ketään muutakaan? Entä jos minussa on jokin tunnepuolen vika? Tai entä jos tosiaan olen jokin hullu nymfomaani, jonka seksuaalisia tarpeita ei kukaan mies jaksa tyydyttää, ja jolle mikään ei riitä? 

Lähdimme vähän eron jälkeen ystävieni kanssa juhlimaan. Olin jo silloin valmis kohtaamaan miehiä. Enkä hävennyt sitä. Yhdenillanjuttukin olisi mennyt (viimeksi seksiä oli eksän kanssa ollut joskus alkusyksystä). Kukaan ei kuitenkaan lähestynyt, enkä minäkään ujouttani uskaltanut mennä tekemään aloitetta. Mutta aah se mahdollisuuksien maailma! Joku noista voisi oikeasti olla minulle sopiva! Tehdä minut onnelliseksi (ei silti, olen kyllä onnellinen ihan itsenikin kanssa, en siihen hommaan miestä tarvitse… mutta olisihan se kainalo kiva käpertyä).

Huomaan, että entisen parisuhteen aikana (tai oikeastaan sen jälkeen) olen kasvanut hurjasti. Olen aivan eri ihminen, kuin se suhteen aloittanut, vasta omilleen asettunut, epävarma tyttö. Olen nainen, joka tietää mitä tahtoo – ja etenkin mitä ei tahdo. Joka uskaltaa, joka haluaa, joka rakastaa (itseään) ja joka vihdoin odottaa tulevaisuutta! Mitään ei saa, jos ei uskalla. Sydämen särkymistä ei tarvitse pelätä, kyllä se paranee, jos kolhuja sattuu.

Kuukausi erosta liityin Tinderiin. Pari viikkoa siitä kävin tindertreffeillä. Erosta oli alle kaksi kuukautta. Surettiko? Ei yhtään! Olinko valmis? Täysin!

Halihali!

-Foibe