Suu auki – vai napit?

Pää on koko viikon ollut ihan sekaisin. Jos se yleensäkin taiteilee ajatuskoukeroitaan hyvin lahjakkaasti, on se tällä viikolla suoritellut tohtoristason myllerryksiä ja kiemuroinut aivan absurdeja ajatelmia. Joo. Onneksi olen jo oppinut tuntemaan kehoni, joten en säikähtänyt erityisen sotkuista ja melankolista mielenmaisemaani. PMS, ai että mää rakastan sua.

Yhä edelleenkin rämmin jossain itsesäälin ja hajatelmien rimpisuossa, josta tiedän kyllä selviäväni, mutta joka silti tuntuu aivan mahdottomalta ylittää. Argh!

Tämän päivän teemana on pyörinyt ujous. Ujous, hiljaisuus, arkuus, introverttius, erityisherkkyys… Tämä tuskastuttavan täydellinen epäsosiaalisuuspaketti rasittaa niin, että tyynyliinariepu sai mustan läikän kylkeensä (hyvästi ripsarit), kun nukutin lastani päiväunille. Kuinka minä koskaan kykenen luomaan ihmissuhteita, kun suun aukaiseminen ja jonkin järkevän sanomisen keksiminen tuntuu välillä aivan ylivoimaiselta? Kun välillä ainoa, mitä saan sanotuksi, on: ”joo” tai ”mmhh”. Kun jo pelkkä silmiin katsominenkin on vaikeaa.

Eilen tapasin tindermiehen neljännen kerran. Koska molemmat ovat ujoja ja hiljaisia, on keskustelu kasvotusten ollut aikalailla kortilla. Toinen sanoo jotain, toinen hymähtää. Toinen sanoo puolen tunnin päästä jotain, toinen hymähtää. Tutustu siinä sitten! 

Vai pitääkö kumppanin (vaikka hän nyt ei kumppanini olekaan, eikä varmaan tulekaan olemaan) kanssa olla heti suunapäänä tilittämässä omaa historiaansa ja kyselemässä toisen lempisuklaamerkkiä ja elämäntarinaa? Onko ihan väärin, jos on vain sylikkäin, katsahtelee arasti silmiin, toivoo suudelmaa, muttei uskalla tehdä aloitetta? Onko outoa, jos tuntuu helpommalta avata housunnapit kuin suu?

Onko meillä ujostelijoilla edes mitään tsäänssejä rakentaa kunnollista parisuhdetta, kun puhuminen ei luonnistu ei niin millään? Voi mennä jopa vuosia, ennen kuin osaa olla melkein täysin oma höpäjävä itsensä toisen kanssa (juu, niin ainakin eksän kanssa tapahtui).

Mene ja tiedä. Jostain kumman syystä kaikki harvat miestuttavuuteni ovat olleet ujoja ja hiljaisia. En tiedä, puhuisinko itsekin enemmän, jos toinen olisi uskaliaampi ja avoimempi. Vai tuntisinko oloni nurkkaan ajetuksi toisen pommituksen alla? Joka tapauksessa eilisillä treffeillä sorruin siihen ”pitäisi puhua pitäisi puhua”-ajatussörhelmään, ja sitten olikin kahta hankalampaa avata suutaan. Väsytti, uuvutti – paineet tiristelivät minusta viimeisetkin mehut.

Lähinnä tässä varmaankin pohdin sitä, että tulisiko minun pakottaa itseni uskaliaammaksi turhanjauhajaksi, vai annanko itseni olla ihan niin hiljainen, kuin olen, paineitta. Onnistunko koskaan rakentamaan kunnollista parisuhdetta kenenkään kanssa, kun olen niin kauhean ujo? Ja onko kahden ujon parisuhde ihan mahdoton yhtälö?

Mmmmhhhh

-Foibe