Ensimmäisistä viikoista selviäminen

On kulunut jo yli kolme viikkoa Enkelipojan syntymästä. Tuntuu, että päivät ovat kuluneet hitaasti, mutta samalla tuntuu siltä, että vasta viikko olisi kulunut. Olo on parempi, kuin ensimmäisellä viikolla. Edelleen olen surullinen ja ahdistunut monta kertaa päivässä, mutta pystyn jo syömään ja nukkumaan. Unen saantiin tosin käytän melatoniinia. Viime viikon keskiviikkona palasin töihin takaisin. Äitini oli lähtenyt takaisin Suomeen ja mieheni töissä, enkä kestänyt olla yksin kotona koko päivää. Koin, että töihin meno oli paras ratkaisu, sillä päivät kuluvat nopeammin ja saan muuta ajateltavaa. Ensimmäinen päivä oli vaikea, kohdata kaikki ihmiset ja kuunnella pahoitteluja. Lisäksi yksi mies ei ollut kuullut tapahtuneesta ja hän kysyi, että sainko jo vauvan kun huomasi mahani kadonneen. Tähän sitten vastasin, että vauvani kuoli. Ensimmäisen päivän jälkeen töihin oli jo helpompi mennä ja töihin paluu oli selvästi oikea ratkaisu minulle. Teen nelipäiväistä viikkoa, sillä kerran viikossa käyn terapiassa ja haluan pitää nämä päivät toistaiseksi täysin vapaana.

Viime viikolla oli ensimmäinen terapiakäynti ja tänään on toinen. Pidin ensimmäisestä käynnistä todella paljon ja uskon, että terapiassa käyminen auttaa surun käsittelyssä. Vakuutuksemme korvaa 10 käyntiä ja käyn ainakin ne ja sen jälkeen jatkan omakustanteisesti, jos koen vielä tarvitsevani terapiaa. Viime viikolla kävin myös lääkärissä. Vielä ei tehty kunnon jälkitarkastusta, mutta katsottiin miten palautuminen on lähtenyt käyntiin ja kävimme läpi, mitä tällä hetkellä tiedetään. Edelleenkään ei ole selvää syytä tiedossa, tosin lopullista ruumiinavausraporttia joudumme vielä odottelemaan muutaman viikon. Vauvamme kromosomit ja elimet olivat kaikki normaaleja. Hän oli viikkoihin nähden iso poika, pituus, paino, pään ympärys olivat kaikki kasvukäyrän ylärajalla. Mieheni on tosi pitkä ja poikamme oli tainnut periä kokonsa häneltä. Minun veriarvoni olivat kaikki normaaleja. Ainoa löydös on istukan reunaan kiinnittynyt napanuora (marginal insertion). Napanuora oli myös kiinnittymiskohdaltaan ohkanen, vaikka muuten olikin normaalin paksuinen. Pojan koko viittaa siihen, että hän on saanut hyvin ravintoa, joten jotain on yllättäen käynyt. Lääkäri epäili, että napanuora on jäänyt jotenkin puristuksiin, ehkä poika itse on aiheuttanut puristuksen. Tällä hetkellä mikään ei ainakaan viittaa siihen, että kyseessä olisi perinnöllinen tai toistuva syy.

Välillä mietin, että miksi tämä sattui juuri meille. Ensin kärsimme lapsettomuudesta yli kaksi vuotta ja sitten kun vihdoin tulen hoidoilla raskaaksi, rakas poikamme kuolee. Elämä on vaan niin helvetin epäreilua. Pian tulee kolme vuotta siitä, kun aloimme yrittämään vauvaa. Edelleen syli on tyhjä, vaikka äiti nyt olenkin. Tämä on vaan niin julma tapa tulla äidiksi, kuolleen lapsen äidiksi. Koen myös syyllisyyttä siitä, että miksemme lähteneet jo lauantai iltana lääkäriin, kun silloin iltapäivällä mietin, että vauva on ollut tavallista rauhallisempi. Tunsin kuitenkin liikkeitä ja potkujakin, joten ajattelin kaiken olevan hyvin. Syyllistän myös itseäni siitä, että miksi emme hankkineet dopleria. Päätin ihan tietoisesti, etten halua dopleria, koska koin että se olisi aiheuttanut stressiä. Jos meillä olisi dopleri, olisimme saattaneet huomata sykkeiden laskun ja poikamme olisi ehkä saatu pelastettua. Tietysti tämä on turhaa jossittelua ja yleensä nämä tapahtuvat niin nopeasti, ettei mitään olisi tehtävissä. On kuitenkin vaikeaa olla syyttämättä itseään, olihan minun äitinä pitänyt pystyä suojella poikaani.

Kun olo on ollut todella ahdistunut, olen lähtenyt kävelylle. Raitis ilma on auttanut aina. Olen itseasiassa kävellyt joka päivä jo synnytyksen jälkeisestä päivästä lähtien. En ole varmaan ikinä ennen kävellyt näin paljon. Olen myös neulonut sukkia ja lukenut kirjoja kohtukuolemasta (tilasin kasan aihepirin kirjoja Amazonilta). Olen viestitellyt hiljattaen saman kokeneen naisen kanssa ja vertaistuesta on ollut suuri apu! Nyt vain odotan ajan kulumista ja toivon, että joskus voisin taas kokea iloa tai olla onnellinen…