Kymmenen päivää sitten

Vielä launtaina 18.1. kaikki oli hyvin. Elettiin raskausviikkoa 28+2. Aamulla vauva liikuskeli mahassani tuttuun aktiiviseen tapaansa. Iltapäivällä havahduin siihen, että vauva on ollut hieman normaalia rauhallisempi. Tunsin kuitenkin muutamia liikkeitä, ja ajattelin kaiken olevan hyvin. Minulla oli istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä ja ennenkin oli ollut hiljaisempia hetkiä. Illalla ennen nukkumaan menoa vauva potki muutaman kerran ja nukahdin rauhallisin mielin. Kymmenen päivää sitten sunnuntai aamuna en tuntenut liikkeitä ja huolestuin. Söin aamupalaa ja join mehua, sillonkaan ei liikkeitä. Soitin päivystävään numeroon ja pyysin lääkäriä soittamaan takaisin (asumme siis ulkomailla, joten systeemit täällä hieman erilaisia). Lääkäri ei soittanut puolen tunnin sisään takaisin ja aloin huolestua. Mieheni soitti vakuutukseen ja kysyi, miten meidän pitäisi toimia. Saimme ohjeeksi lähteä ajamaan sairaalaan. Tässä vaiheessa lääkäri soitti vihdoin takaisin ja saimme saman ohjeen.

Lähdimme ajamaan kohti sairaalaa. Tässä vaiheessa olin vielä varma, että kaikki olisi hyvin. Puhuimme vielä miehenkin kanssa, että hyvä käydä nyt tutustumassa etukäteen sairaalaan. Sairaalassa hoitaja alkoi etsiä sydänääniä. Hän ei löytänyt mitään. Menin aivan paniikkiin, aina ennen vauvan syke oli löytynyt helposti. Sitten hän löysi sykkeet, n.140, mutta tiesin, että se oli oma sykkeeni. Minulla oli aktiivisuusranneke kädessä ja näin siitä oman sykkeeni. Hoitaja yritti vielä mitata minun sykettäni sormesta ja vatsan sykettä erikseen. Sykkeet olivat hyvin samaa luokkaa. Tiesin jo tässä vaiheessa, että rakas poikamme on kuollut. Lääkäri soitettiin paikalle ja hän ultrasi. Vauvalla ei ollut sykettä. Rakas esikoispoikamme oli kuollut kohtuuni. Tässä vaiheessa elämämme romahti.