Huomenna on kulunut jo kuusi viikkoa Enkelipojan syntymästä. Olen voinut hieman paremmin, mutta tämä kulunut viikko oli erittäin rankka. Lensimme viikko sitten Suomeen Enkelipojan tuhkien kanssa. Tätä edeltävänä viikkona paras ystäväni oli täällä ulkomailla meidän seuranamme, mikä oli hyvä, sillä en murehtinut tulevaa reissua niin paljon. Oli kamalaa lentää Enkelipojan tuhkien kanssa ja ylipäätään palata Suomeen, sillä viimeksi kun Jouluna lensimme kotimaahan, oli asiat niin erilailla ja hyvin. Olimme silloin niin onnelisia. Ja tarkoitus oli tulla Suomeen vasta kesällä pojan kanssa. Tällöin olisimme palanneet lopullisesti kotimaahan. Nyt päätimme jatkaa työsopimuksia vuoden loppuun, sillä mikään kiire meillä ei ole enää takaisin. Mieheni työ jatkuu Suomessa, mutta minulla on paikallinen työsopimus täällä. Tähän kaiken päälle en todellakaan jaksaisi stressiä työnhausta. Lisäksi kahdelle ystävälle ja miehen siskolle on tulossa kevätvauvat, enkä todellakaan kestä minkäänlaista vauvahössötystä nyt. Joku pidempään blogiani lukenut saattaa muistaa, kuinka alussa kirjoitin, että olen kateellinen kun miehen sisko tuli vahingossa raskaaksi. Nyt tilanne on se, että hän saa toisen lapsensa keväällä. Toisaalta onneksi en jaksa juurikaan tällä hetkellä ajatella tai miettiä muita. Minua ei kiinnosta oikein mikään tai kukaan.

Suomessa olimme lähinnä maaseudulla miehen vanhempien luona. Myös Enkelipoika haudattiin maalle. Meillä on lähellä hautausmaata rantatontti, johon aiomme myöhemmin rakentaa kesämökin. Halusimme haudata poikamme on tälle seudulle, se oli tärkeää varsinkin miehelle. Vietimme paljon aikaa maalla ennen ulkomaille muuttoa ja varmasti vietämme Suomeen palaamisen jälkeen. Hautajaiset olivat kauniit. Paikalla oli vain vanhempamme ja siskoni. Meidän pitäisi vielä tilata hautakivi, sitten kaikki on hoidettu. Muuta emme enää voi poikamme hyväksi tehdä. Suomen reissun kohokohta oli nähdä naista, joka oli kokenut tämän saman hyvin pian meidän jälkeemme. Vertaistuella on suuri merkitys. Kävimme myös tutulla lapsettomuusklinikalla. Tapahtunut käytiin läpi ja suunniteltiin hoitojen jatkamista loppukevääseen. Tästä lisää omassa postauksessaan myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin rankka. Hautajaisten lisäksi oli vaikeaa kohdata läheisiä ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen. Näimme vain minun ja mieheni vanhemmat, siskoni ja miehen isovanhemmat. En nähnyt ystäviäni, sillä en jaksanut. Olen myös hieman pettynyt siitä, etten ole saanut oikeastaan yhtään tukea ystäviltäni, parasta ystävääni lukuunottamatta, joka siis lensi tänne tukemaan meitä. Muut ystäväni vain pahoittelivat heti pojan kuoleman jälkeen, mutta sen jälkeen en ole kuullut kenestäkään mitään. Saamani viestit pahoitteluiden jälkeen voi laskea yhden käden sormilla. Onneksi on perhe ja paras ystävä ja vertaistukikaveri tukena. Nyt olemme taas täällä ulkomailla ja edessä on paluu arkeen ja rutiineihin, nyt kun Enkelipoika on haudattu ikuiseen lepoon. Ikävä on suunnaton.

On kulunut jo yli kolme viikkoa Enkelipojan syntymästä. Tuntuu, että päivät ovat kuluneet hitaasti, mutta samalla tuntuu siltä, että vasta viikko olisi kulunut. Olo on parempi, kuin ensimmäisellä viikolla. Edelleen olen surullinen ja ahdistunut monta kertaa päivässä, mutta pystyn jo syömään ja nukkumaan. Unen saantiin tosin käytän melatoniinia. Viime viikon keskiviikkona palasin töihin takaisin. Äitini oli lähtenyt takaisin Suomeen ja mieheni töissä, enkä kestänyt olla yksin kotona koko päivää. Koin, että töihin meno oli paras ratkaisu, sillä päivät kuluvat nopeammin ja saan muuta ajateltavaa. Ensimmäinen päivä oli vaikea, kohdata kaikki ihmiset ja kuunnella pahoitteluja. Lisäksi yksi mies ei ollut kuullut tapahtuneesta ja hän kysyi, että sainko jo vauvan kun huomasi mahani kadonneen. Tähän sitten vastasin, että vauvani kuoli. Ensimmäisen päivän jälkeen töihin oli jo helpompi mennä ja töihin paluu oli selvästi oikea ratkaisu minulle. Teen nelipäiväistä viikkoa, sillä kerran viikossa käyn terapiassa ja haluan pitää nämä päivät toistaiseksi täysin vapaana.

Viime viikolla oli ensimmäinen terapiakäynti ja tänään on toinen. Pidin ensimmäisestä käynnistä todella paljon ja uskon, että terapiassa käyminen auttaa surun käsittelyssä. Vakuutuksemme korvaa 10 käyntiä ja käyn ainakin ne ja sen jälkeen jatkan omakustanteisesti, jos koen vielä tarvitsevani terapiaa. Viime viikolla kävin myös lääkärissä. Vielä ei tehty kunnon jälkitarkastusta, mutta katsottiin miten palautuminen on lähtenyt käyntiin ja kävimme läpi, mitä tällä hetkellä tiedetään. Edelleenkään ei ole selvää syytä tiedossa, tosin lopullista ruumiinavausraporttia joudumme vielä odottelemaan muutaman viikon. Vauvamme kromosomit ja elimet olivat kaikki normaaleja. Hän oli viikkoihin nähden iso poika, pituus, paino, pään ympärys olivat kaikki kasvukäyrän ylärajalla. Mieheni on tosi pitkä ja poikamme oli tainnut periä kokonsa häneltä. Minun veriarvoni olivat kaikki normaaleja. Ainoa löydös on istukan reunaan kiinnittynyt napanuora (marginal insertion). Napanuora oli myös kiinnittymiskohdaltaan ohkanen, vaikka muuten olikin normaalin paksuinen. Pojan koko viittaa siihen, että hän on saanut hyvin ravintoa, joten jotain on yllättäen käynyt. Lääkäri epäili, että napanuora on jäänyt jotenkin puristuksiin, ehkä poika itse on aiheuttanut puristuksen. Tällä hetkellä mikään ei ainakaan viittaa siihen, että kyseessä olisi perinnöllinen tai toistuva syy.

Välillä mietin, että miksi tämä sattui juuri meille. Ensin kärsimme lapsettomuudesta yli kaksi vuotta ja sitten kun vihdoin tulen hoidoilla raskaaksi, rakas poikamme kuolee. Elämä on vaan niin helvetin epäreilua. Pian tulee kolme vuotta siitä, kun aloimme yrittämään vauvaa. Edelleen syli on tyhjä, vaikka äiti nyt olenkin. Tämä on vaan niin julma tapa tulla äidiksi, kuolleen lapsen äidiksi. Koen myös syyllisyyttä siitä, että miksemme lähteneet jo lauantai iltana lääkäriin, kun silloin iltapäivällä mietin, että vauva on ollut tavallista rauhallisempi. Tunsin kuitenkin liikkeitä ja potkujakin, joten ajattelin kaiken olevan hyvin. Syyllistän myös itseäni siitä, että miksi emme hankkineet dopleria. Päätin ihan tietoisesti, etten halua dopleria, koska koin että se olisi aiheuttanut stressiä. Jos meillä olisi dopleri, olisimme saattaneet huomata sykkeiden laskun ja poikamme olisi ehkä saatu pelastettua. Tietysti tämä on turhaa jossittelua ja yleensä nämä tapahtuvat niin nopeasti, ettei mitään olisi tehtävissä. On kuitenkin vaikeaa olla syyttämättä itseään, olihan minun äitinä pitänyt pystyä suojella poikaani.

Kun olo on ollut todella ahdistunut, olen lähtenyt kävelylle. Raitis ilma on auttanut aina. Olen itseasiassa kävellyt joka päivä jo synnytyksen jälkeisestä päivästä lähtien. En ole varmaan ikinä ennen kävellyt näin paljon. Olen myös neulonut sukkia ja lukenut kirjoja kohtukuolemasta (tilasin kasan aihepirin kirjoja Amazonilta). Olen viestitellyt hiljattaen saman kokeneen naisen kanssa ja vertaistuesta on ollut suuri apu! Nyt vain odotan ajan kulumista ja toivon, että joskus voisin taas kokea iloa tai olla onnellinen…