Suomen reissu ja hautajaiset

Huomenna on kulunut jo kuusi viikkoa Enkelipojan syntymästä. Olen voinut hieman paremmin, mutta tämä kulunut viikko oli erittäin rankka. Lensimme viikko sitten Suomeen Enkelipojan tuhkien kanssa. Tätä edeltävänä viikkona paras ystäväni oli täällä ulkomailla meidän seuranamme, mikä oli hyvä, sillä en murehtinut tulevaa reissua niin paljon. Oli kamalaa lentää Enkelipojan tuhkien kanssa ja ylipäätään palata Suomeen, sillä viimeksi kun Jouluna lensimme kotimaahan, oli asiat niin erilailla ja hyvin. Olimme silloin niin onnelisia. Ja tarkoitus oli tulla Suomeen vasta kesällä pojan kanssa. Tällöin olisimme palanneet lopullisesti kotimaahan. Nyt päätimme jatkaa työsopimuksia vuoden loppuun, sillä mikään kiire meillä ei ole enää takaisin. Mieheni työ jatkuu Suomessa, mutta minulla on paikallinen työsopimus täällä. Tähän kaiken päälle en todellakaan jaksaisi stressiä työnhausta. Lisäksi kahdelle ystävälle ja miehen siskolle on tulossa kevätvauvat, enkä todellakaan kestä minkäänlaista vauvahössötystä nyt. Joku pidempään blogiani lukenut saattaa muistaa, kuinka alussa kirjoitin, että olen kateellinen kun miehen sisko tuli vahingossa raskaaksi. Nyt tilanne on se, että hän saa toisen lapsensa keväällä. Toisaalta onneksi en jaksa juurikaan tällä hetkellä ajatella tai miettiä muita. Minua ei kiinnosta oikein mikään tai kukaan.

Suomessa olimme lähinnä maaseudulla miehen vanhempien luona. Myös Enkelipoika haudattiin maalle. Meillä on lähellä hautausmaata rantatontti, johon aiomme myöhemmin rakentaa kesämökin. Halusimme haudata poikamme on tälle seudulle, se oli tärkeää varsinkin miehelle. Vietimme paljon aikaa maalla ennen ulkomaille muuttoa ja varmasti vietämme Suomeen palaamisen jälkeen. Hautajaiset olivat kauniit. Paikalla oli vain vanhempamme ja siskoni. Meidän pitäisi vielä tilata hautakivi, sitten kaikki on hoidettu. Muuta emme enää voi poikamme hyväksi tehdä. Suomen reissun kohokohta oli nähdä naista, joka oli kokenut tämän saman hyvin pian meidän jälkeemme. Vertaistuella on suuri merkitys. Kävimme myös tutulla lapsettomuusklinikalla. Tapahtunut käytiin läpi ja suunniteltiin hoitojen jatkamista loppukevääseen. Tästä lisää omassa postauksessaan myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin rankka. Hautajaisten lisäksi oli vaikeaa kohdata läheisiä ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen. Näimme vain minun ja mieheni vanhemmat, siskoni ja miehen isovanhemmat. En nähnyt ystäviäni, sillä en jaksanut. Olen myös hieman pettynyt siitä, etten ole saanut oikeastaan yhtään tukea ystäviltäni, parasta ystävääni lukuunottamatta, joka siis lensi tänne tukemaan meitä. Muut ystäväni vain pahoittelivat heti pojan kuoleman jälkeen, mutta sen jälkeen en ole kuullut kenestäkään mitään. Saamani viestit pahoitteluiden jälkeen voi laskea yhden käden sormilla. Onneksi on perhe ja paras ystävä ja vertaistukikaveri tukena. Nyt olemme taas täällä ulkomailla ja edessä on paluu arkeen ja rutiineihin, nyt kun Enkelipoika on haudattu ikuiseen lepoon. Ikävä on suunnaton.