Näin on hyvä olla

Meillä istutaan, meillä höpötetään, meillä ryömitään, meillä seisotaan, meillä kiljutaan, meillä taputetaan, meillä heilutetaan, meillä syödään äidin nenää… Aika on taas harpannut jättimäisesti eteenpäin, ja se jokapäiväinen aikomus päivittää blogia katoaa päiväuniin, vaipanvaihtoihin, vaunulenkkeihin, kauppareissuihin, ruoanlaittoon, televisiosarjoihin, dataamiseen, ja kaikkeen ylimääräiseen säätämiseen, minkä ansiosta päivät juoksevat kalenterissa hälyttävää tahtia kohti vanhempainvapaan loppua.

Onneksi ajanpuutteesta ja useimmiten itse aiheutetusta väsymyksestä huolimatta arki on kivaa, ja pojan kasvua on hauskaa seurata. Nyt, kun poika on alkanut liikkua ja jutella enemmän, on hänen seurassaan oleminen usein ihan oikeasti hauskaa, ja huomaan nauravani hänen puhkumisilleen ja toilailluilleen päivittäin. Riemunkiljahdukset ovat välillä karjumista, itku pääsee, kun pää muksahtaa seisomisharjoittelun tiimellyksessä, ja äidin sylissä on hyvä levätä, jos päiväunilta joskus harvoin nousee väärällä jalalla. Äidille voidaan kotona kiukutella, mutta isille ja ihmisille kaupungilla ollaan yhtä hymyileviä kuin se naapurikaupungin kuuluisa aurinko.

Äitiä hiukan stressaa töiden löytäminen, mutta suunnitelmien mukaan isä on jäämässä pojan kanssa kotiin vapulta, ja kesän jälkeen poika menee päiväkotiin. Oli hiukan epätodellinen olo, kun tällä viikolla laitettiin kyselyä vapaasta hoitopaikasta ja sovittiin vierailukäynti viereiseen päiväkotiin. Poika on jo yhdeksän kuukauden ikäinen ja pian jo kävelee, pyöräilee ja kiroilee, mutta äidin ja isän mielestä tämä ei ole mitenkään mahdollista, sillä juurihan hän vasta syntyi. On jollain tavalla lohdullista huomata olevansa aivan stereotyyppinen vanhempi, sellainen nostalgiaan ja haikailuun taipuvainen, joka hämmästelee oman lapsensa kasvua ja edesottamuksia. Näin on hyvä olla.

Kuva: The Baby Show.