Kyllä aina välillä voi olla huono päivä
Kuka tahansa asiasta onkaan viime aikoina kysynyt on saanut samanlaisen vastauksen: vointi on ollut hyvä, ihan oikeasti! Klisee keskiraskauden helppoudesta on pitänyt kohdallani hyvin paikkansa, ja erilaiset oireetkin ovat pysyneet muutaman päivän vaivaamistahdissa. Toki selkälihakset alkavat olla aika olemattomat, eivätkä yöunet ole enää selkeän yhtäjaksoiset, mutta siihenkin on tottunut, kun sen on suhteuttanut yleiseen muuhun hyvinvointiin. Ja sitten aina välillä tulee niitä huonoja päiviä.
Riemuitsin jo eilisessä postauksessa sokerirasitustestin menneen hyvin, ja kyllähän se periaatteessa menikin. Neuvolasta vaan soittivat eilen päivällä, että paastoarvo oli juuri siinä rajalukemalla, ja vaikka muut arvot olivatkin oikein hyviä, pitää tuon yhden arvon rajapintaisuuden vuoksi suorittaa pientä seurantaa. Eli mitään varsinaista raskausdiabetesdiagnoosia en saanut, ja toivotaankin, että se pienellä omaseurannalla laskee oikeille mitoille. Menen ensi viikolla neuvolaan saamaan mittauslaitteen kotiin ja kuulemaan hiukan terveellisistä ruokailutottumuksista.
Otin tämän pienen hälyttävyyden ihan rauhallisesti, ja sanoinkin puhelimessa uumoilleeni jotain pientä heittoa arvoissa, kun makeanhimo on vaivannut paljon viime viikkoina, ja välillä on muutenkin hiukan höntti olo. Puhelun jälkeen puhuin miehellenikin, että nyt voisin ottaa itseäni taas niskasta kiinni, jättää pois viimeaikoina turhankin usein nautitut jäätelöt ja muut herkut, ja löytää jälleen sen kevyemmän ruokavalion, mitä noudatin alkuraskaudessa kohtuullisen onnistuneesti. Sitten haimme päivälliseksi herkkuja, minulle pakastepizzan, sillä olimmehan juuri allekirjoittaneet asuntopaperit. Ei me muuten.
Tänään aloitin reippaasti aamun kevyellä aamupalalla, innostuin väsäämään lounaaksi kevyen ja pienen nuudelivihanneshässäkän (kuvassa yllä), ja iltapäivän välipalana oli kuppi teetä sekä kaksi riisikakkua muussatulla banaanilla. Aika reipasta, eikö totta? Mieheni ollessa tänään poikkeuksellisen myöhään töissä tein itselleni päivälliseksi kasviscannelloneja, jotka olivat yleisesti aika terveellisiä pienehköstä juustokuorrutteesta huolimatta. Sitten söin melkein koko vuoallisen.
Melkein koko päivän minua oli kalvanut hienoinen epätoivo. Oletin sen olevan makeanhimoa ja kielletyn herkun himoa, kirjaimellisesti, ja uutterasti pystyin olemaan esimerkiksi ottamatta Marianne-karkkeja kulhosta tai avaamatta lempikeksipakettiani kaapista. Podin tuosta cannelloniepisodista huonoa omaatuntoa, kunnes tajusin suuren ruokamäärän jälkeen olevani kunnolla kylläinen, eikä makeanhimokaan ollut niin paha. Olin ehkä päivän aikana terveysinnostuksissani syönyt oikeasti liian vähän, mikä lisäsi ruoan- ja makeanhimoa sekä epätoivoa, mikä myös nälältä kuulostaa ja näyttää.
Kun mieheni noin tunti sitten soitti kotiin lähtiessään hakevansa mäkkisetin, pyysin vienosti yhden pienen juustohampurilaisen ja sundaen suklaakastikkeella. Ihan vaan vähän sorruin! Puoliksi itku kurkussa selostin miehelleni hänen saavuttuaan kotiin päivän ruoka-annokseni epätoivoisesti puolustaen loppuillan sortumisia. Taisin ehkä ottaa sittenkin liikaa stressiä siitä sokerirasitustestin raja-arvosta.
Välillä vaan on yleisen hyvinvoinnin keskellä näitä päiviä, jolloin raskaus ja sen oireet ja seuraukset ovat enemmän etualalla ja sotkevat normaalia aivotoimintaa. Ehkä bebe myös on aistinut tänään ahdistukseni, sillä mahassa on myllätty yhteensä enemmän kuin varmaan minään muuna päivänä. On se oma rakas masussa vaan niin ihana. <3
Kuva: The Baby Show.