Saako raskaana ollessa voida hyvin?
Olen kirjoittanut blogin esittelytekstiinkin, että ihastelun lisäksi surkutellaan odotukseen liittyviä asioita, mutta jo monta kertaa olen havahtunut siihen, että valitettavaa on ennakkoluuloihini verraten yllättävän vähän. Jotenkin tuntuu siltä, että mediassa ja blogeissa varsinkin on pinnalla tietynlainen valituskulttuuri, johon pitäisi osallistua ollakseen täysillä mukana tulevan äitiyden kokemuksessa.
Voisin toki kirjoittaa enemmän varsinkin fyysistä vaivoista, joita on tasaisesti mutta hyvin pienessä mittakaavassa. Selän lihakset ovat surkastuneet täysin, alaselkä menee lukkoon monta kertaa päivässä, eikä sängyssä noin vaan käännytä tai muuten liikuta näppärästi; lantio vihoittelee välillä liitoskivuista, varsinkin häpyliitoksen kohdilta; alavatsan lihakset valittelevat mahan kasvaessa; nälkä ja makeanhimo saa helposti kiukuttelemaan, mutta silti tulisi noudattaa sokerirasituksen raja-arvon takia terveellistä ruokavaliota; rinnat tuntuvat jo nyt ottavan välillä kylmästä itseensä; ja ihan mahan koko itsessään tuottaa välillä hankaluuksia tavallisessa elämässä. Mitä näitä nyt on.
En silti koe näiden fyysisten raskausoireiden rajoittavan elämääni paljonkaan. Tähän kohtaan hyvänä mammabloggaajana minun kuuluu toki sanoa tiedostavani tilanteen olevan hämmentävän hyvä, ja että se voi muuttua hetkenä minä hyvänsä; loppuraskauden saatan aivan hyvin olla pakkovuodelevossa vaivoinani vähintään ummetus, lihaksien täyssurkastuminen, pidätyskyvyn loppu, helvetilliset liitoskivut ja migreenit, sekä vähintäänkin täysi raskausajan diabetes ja uhkaava raskausajan myrkytys. Ai, niin, vitsiä asiasta ei myöskään saa vääntää, sillä sehän loukkaa kaikkia, jotka edes tuntevat jonkun näistä kyseisistä raskausoireista kärsivän.
Minulla nyt vain on ollut ainakin tähän asti kohtuullisen hyvä tuuri fyysisten oireiden ongelmallisuuden suhteen. Henkiset ongelmat ovat olleet välillä suurempia, kun huoli lapsen hyvinvoinnista ja omasta osallisuudestani siihen on saanut kuvittelemaan kaikkea enemmän ja vähemmän todennäköistä. Näistäkin olen selvinnyt onneksi kohtuullisen helpolla, sekä mieheni avuliaisuuden ja tuen että hämmentävän nopeasti kriiseistä selviävän mielialani ansiosta. Pystyn helposti lietsomaan itseni paniikkiin, esimerkiksi tuon sokerirasituksen raja-arvon takia, mutta jo seuraavana päivänä naurattaa, että lähtiköhän nyt taas ajatukseni vähän lapasesta. Näin nopea rauhoittuminen ei ole minulle aina ollut itsestäänselvää, joten on ollut ihanaa huomata, että raskauden aikana luonteeni on tässä asiassa tasoittunut.
Vaikka yleisesti tykkäänkin valittaa paljon ja monista eri asioista, en hirveästi koe tarvetta kirjoittaa pitkiä valituspostauksia tänne blogiin. Kyllä niitäkin tulee aina välillä kirjoitettua, ja mieheni saa aimoannoksen noista edellä mainituista peloista, mutta muuten vointini on perinteisesti ihan hyvä ja ajoittain jopa todella hyvä. On ollut mukavaa huomata, että oikeasti tarkoitan sitä vakiovastausta ”ihan hyvin”, kun ihmiset kyselevät vointiani!
Raskauden onni ja hehkutus puolestaan tulee hoidettua mieheni kanssa kaksin kotona. Halittelun määrä lisääntyy koko ajan, ja toivomme suuresti tämän pysyvän samanlaisena lapsen synnyttyä. Haaveilemme jo nyt koko perheen halihetkistä, vaikka se joidenkin mielestä on varmasti todellakin toivotonta ainakin ensimmäiset monta vuotta, ja sittenkin ihan mahdotonta. Vaikka ajattelemme mielestämme realistisesti vauvan tuomista haasteista, haluamme elää tässä omassa kuplassamme niin kauan kuin se on mahdollista. Kuka tietää, ehkä imaisemme vauvan kuplaamme sisälle syntymän jälkeen, ja elämme yhdessä ärsyttävän onnellisina. Se olisi ihanaa. <3
Kuva: Pauliina Ruokonen Photography.