Juhlien hurmuri

bebe_juhlat_70.jpg

Eilen oli jännittävä päivä sekä meille että varmasti myös vauvalle, kun osallistuimme pappan 70-vuotisjuhliin! Selvisimme kaikki kolme juhlimisesta kunnialla, ja päähenkilö tilaisuudessa taisi päivänsankarin sijaan olla meidän pikku hurmurimme.

Juhliin valmistautuminen sujui meidän perheessä hiukan vasemmalla kädellä, mikä tuntui toimivan yllättävän hyvin. Toki hoidimme lahja-asiat kunnolla, ja pohdimme hiukan aikatauluja etukäteen, mutta kohtuullisen rennosti otimme muuten. Minä jätin oman asuni testailemisen ajatuksen tasolle, ja häivyin perjantai-iltana mieluummin elokuviin. Tämä meinasi kyllä kostautua viime hetken asukriisinä, mutta kaikesta selvittiin keskimääräistä suuremmalla määrällä hikoilua ja pienellä säntäilyllä ympäri kotia. Mies testaili oman asunsa minun ollessa humputtelemassa, ja vauvan rento asu oli pesty hyvissä ajoin.

Vaikka tämä kaikki ei varmastikaan vaikuta erityisen rennolta valmistautumiselta, olin silti siitä positiivisesti yllättynyt. Tottakai tällaiseen tilaisuuteen pitää valmistautua pukeutumisen ja lahjojen suhteen, mutta suurin hämmästykseni koski tämän kaiken toteuttamista tuoreena lapsiperheenä. Olin luullut sekä juhliin valmistautumisen että osallistumisen aiheuttavan vähintään stressistä johtuvan kokovartaloihottuman sekä vanhemmille että vauvalle, koska tämän käsityksen olen saanut muualta lapsien kanssa juhlimiseen.

Me saavuimme juhlapaikalle oikeaan aikaan, ja jo tämä sai minut ja mieheni heittämään oman versiomme yläfemmoista autossa menomatkalla. Vauva vaati ruokaa jo lähtiessä, mutta päätimme hoitaa tämän juhlapaikalle päästyämme. Yllätykseksemme hän jaksoi odottaa ruokaansa kovasta nälästä huolimatta, ja juhlien pienin vieras nautti omasta pullolounaastaan muiden vieraiden kilistellessä kuohuviiniä synttärisankarin kunniaksi. Saatuaan mahan täyteen maitoa poikamme keskittyi hibernoimaan äidin ja isin sylissä, jatkaen samalla paikalle saapuessa aloitettua hurmaamiskierrosta.

Cocktail-tilaisuuden jälkeen vuorossa oli opastettu museokierros, mikä hämmästykseksemme upposi jälkikasvuumme kuin Netflix vanhempiinsa. Museossa oli mukavasti hälinää, valaistus oli sopivan hämärä, ja turvakaukalossa oli ihanan tiivis tunnelma. Muiden vieraiden kuunnellessa Suomen merellisestä historiasta poikamme veteli sikeitä ja ajoitti muutamaan otteeseen sopivan tomerat tuhinat miehekkyytensä merkiksi. Kanssajuhlijamme kävivät kuikuilemassa kaukalorattaisiin ja kohtasivat maailman tyytyväisimmän pikkumiehen.

Täysin käsittämättömästä tuuristamme pökertyneinä siirryimme juhlat päättävään ruokailuun, joka yllättäen vain jatkoi tätä vauvajuhlimisen ilotulitusta. Vauva jatkoi nukkumista kaukalossaan, ja pöydän päästä oli äärimmäisen kätevää jatkaa sukulaisten hurmaamisoperaatiota. Ehdimme mieheni kanssa molemmat syödä täysin normaalisti eli santsilautasellisen ja jälkiruoankin verran, ja aloimme pohtia kotiin lähtöä lähinnä tulevaa syöttöä ajatellen. Loppujen lopuksi lähdimme viimeisten vieraiden joukossa, ja poika heräsi vasta kotona äidin sylissä. 

Siunailimme onneamme maatessamme koko perheen voimin juhlien jälkeisessä koomatilassa sohvalla. Olimme saaneet sen käsityksen, että pienen vauvan kanssa juhliminen olisi äärimmäisen hankalaa, ja takaraivossa pomppi jo etukäteen ajatus kaikkien mahdollisten katastrofien etukäteispohtimisesta. Emme kuitenkaan lähteneet maalaamaan piruja seinille, vaan varustauduimme reissuun kuten muihinkin tähänastisiin ulkoiluihin, ja homma toimi täydellisesti. Toki lapsemme on toistaiseksi ollut äärimmäisen helppo tapaus, ja monta hänen pientä luonteenpiirrettään toimii tällaisten tilaisuuksien hyväksi. Haluaisin kuitenkin uskoa, että juhlien onnistumiseen meidän kannaltamme vaikutti edes osaksi meidän vanhempien rento asenne. Koen tässä velvollisuudekseni huomauttaa, että en ole juhlien ja yleisen valmistautumisen suhteen kovinkaan rento, ja olen poikani hyvän käytöksen lisäksi eniten hämmästynyt omasta kyvystäni ottaa edes joskus rennosti.

Tällaiset onnistumisen hetket luovat uskoa omaan vanhemmuuteen ja antavat uskallusta tehdä ja osallistua jatkossakin. Olemme myös huomanneet vauvan viihtyvän enemmän liikkeessä, oli se sitten kaupoilla, lenkillä tai ihan vain autossa. Tottahan se on, että kotona vauvan halutessa seurustelua on meidän vanhempien hiukan vaikeaa keksiä hänelle aktivoivaa ja kehittävää aktiviteettia, tai edes sellaista, joka pitää hänet tyytyväisenä. Näiden havaintojen merkitys korostuu lähiaikoina, kun mies palaa töihin, ja minä jään kotiin pojan kanssa. Olen pohjimmiltani laiska, ja ennen pojan syntymää saatoin onnellisesti möllöttää päivätolkulla neljän seinän sisällä, mutta nyt minun täytyy ponnistella sekä pojan että oman hyvinvoinnin takia meidät pihalle joka päivä. Toivottavasti meidän poika on jatkossakin yhtä hyväntuulinen ja helppo reissukaveri!

 

 

 

 

Kuva: The Baby Show.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *