Minulla ja pojalla on ollut aika huippuja hetkiä viime aikoina, ja arki on ollut kaikkea muuta kuin sitä itseään, mutta leppoisaa lomailua seurasi  reipas mahalasku arjen ahdistavuuteen.

Viikko sitten mieheni lähti isäni ja pikkuveljeni kanssa viikonlopuksi Lontooseen. Äärimmäisestä kateellisuudesta selvisin kohtuullisen hyvin, sillä äitini tuli minun ja pojan seuraksi Turkuun. Lähdimme sunnuntaina yhdessä ajelemaan kotiseudulleni, missä vietinkin koko viime viikon. Mieheni ajoi eilen hakemaan minut ja pojan takaisin kotiin, ja poika nukkui tuhisten sylissäni illan miehen parannellessa flunssaansa nukkumalla.

Käyn mielelläni vanhempieni luona vierailulla, sillä samoilla reissuilla pääsen tapaamaan heidän lisäksi pikkuveljeäni ja isoveljeni perhettä, mutta pidemmät vierailut aiheuttavat välillä ahdistusta. Tämä johtunee omasta aikuisuudesta ja halusta kontrolloida omaa elämäänsä; toisten nurkissa ollessa luovuttaa suuren osan hallinnasta toisille ihmisille, eikä sitä aina jaksa pitkään, vaikka ihmiset olisivatkin tärkeitä. Asuin opiskeluaikanani kesät vanhempieni luona kesätöiden takia, ja näiden aikojen kaiut saattavat myös vaikuttaa asiaan.

Tämänkertainen vierailuni oli jostain syystä aivan erilainen. Oli ihanaa viedä poika isovanhempien luokse ja katsoa, kuinka kaikki olivat hänestä haltioissaan. Poikaa kävi ihailemassa monta sukulaista ja yksi vanha ystäväni, minkä lisäksi isovanhemmat ja lukioikäinen pikkuveljeni sylittelivät pientä sydämiensä kyllyydestä.

Perimmäinen syy pitkään kotivierailuun oli mieheni kiireinen työviikko, ja olinkin paljon mieluummin oman perheen hoteissa kuin yksin pojan kanssa kotona pitkät päivät ja illat. Olin toki päivät yksin nytkin, mutta sain vain keskittyä pojan hoitamiseen ilman ylimääräistä painetta kodin hoitamisesta ja elämän hankkimisesta. Iltaisin sain yllin kyllin apua innokkailta mummilta, vaarilta ja enolta, eikä minun tarvinnut huolehtia ainaisesta kerkiämisestä; oli kyse sitten minun iltapalastani tai pojan kylvettämisestä.

Illat täyttyivät myös vieraiden kestitsemisestä, mikä kyllä oli kaikille toisarvoista pienen vauvan ihailemiseen verrattuna. Kerroin synnytyksestä ja vauvan elämän alkuajoista, tarinoin nukkumisesta ja syömisestä, ja otin tyytyväisenä hymisten vastaan kehuja pojan söpöydestä ja rauhallisuudesta. Äitini oikeasti hoiti käytännössä varsinaisen kestitsemisen, joten pääsin tässäkin asiassa naurettavan helpolla (kiitos, äiti!).

En ole kovin innokkaasti kutsunut äitiysvapaata lomailuksi, vaikka mammalomasta on helpompaa puhua käsitteenä, mutta nyt tällä vierailuviikolla pääsin aika mukavasti lomailufiiliksiin. Sain ajoittain lomailla äitiydestä, tai ainakin äitiyden tärkeimmästä tehtävästä eli akuutista lapsenhoidosta. Sain jakaa vastuuta useammalle ihmiselle, sain sekä pieniä vapaahetkiä teekupin tyhjentämiseen tai kaupassa käymiseen että kokonaisen vapaaillan, ja sain pari vapaayötäkin.

Launtaina illalla istuin keittiön pöydän ääressä pikkuveljeni kanssa, nautimme molemmat muutamat alkoholiannokset, datailimme ja höpöttelimme niitä näitä. Siinä erittäin yksinkertaisessa illassa yhdistyi ensimmäinen kerta, kun join alkoholia poikani syntymän jälkeen, ja ensimmäinen kerta, kun virallisesti nautin alkoholia keväällä täysi-ikäistyneen pikkuveljeni kanssa. Olin illan päätteeksi väsynyt ja pikkuhuppelissa mutta samalla myös häikäilettömän onnellinen. Pieni ihana poikani nukkui turvallisesti mumminsa vieressä, ja minä sain hetken ihan vain itselleni.

Eilen arki työnsi ikävästi päänsä ovenraosta, kun mieheni tuli hakemaan minut ja pojan takaisin kotiin Turkuun. Olin toki onnellinen nähdessäni mieheni yli viikon erossa olon jälkeen, ja oli hellyttävää katsoa isän ja pojan jälleennäkemistä, mutta hyvin nopeasti iski ahdistus. Onko ihan pakko lähteä kotiin, onko ihan pakko kohdata arki, onko ihan pakko? Ajatus yksinäisistä illoista, kotitöiden kasautumisesta ja arjen suunnittelemattomuudesta nostatti melkein kyyneleet silmiin, ja olisin vain halunnut jäädä lomakuplaan.

Huomasin edelleenkin pelkääväni vauva-arkea ja sen mahdollista musertavuutta, vaikka toistaiseksi omat suorat kokemukseni ovatkin olleet kohtuullisen positiivisia. Kyllä, välillä on vaikeaa ja rankkaa, mutta yhtä usein on helppoa ja ihanaa, ja monesti löytyy se mukava normaalin tasapaino. Minun pitäisi unohtaa tämän uuden elämän peilaaminen vanhoja kokemuksiani vasten ja ottaa kokemukset vastaan sellaisenaan, mutta siinä on vielä opettelemista. Poikakin on toisaalta vasta kahden kuukauden ikäinen, ja äitiyden kokemukseni on vain raskauden verran pidempi, joten ehkä voisin rentoutua ja antaa itselleni aikaa löytää se tasapaino.

Nyt lähden hyvillä mielin uuteen viikkoon, kun akut on ladattu ja vaihtelua haettu! Tämän viikon ohjelmassa on muun muassa neuvolakäynti, mammatreffailua ja kummitytön synttärit. Seuraavaksi hiivin vielä nukkuvan tuhisijapojan viereen, koska voin.

Kuvat: The Baby Show.