Sydän on raskas omasta onnesta ja toisen surusta
On päiviä, jolloin tunnit seuraavat toisiaan mutkattomasti, ja elämä hymyilee yhtä iloisesti kuin edessä köllöttelevä melkein nelikuinen poika. Niinä päivinä asiat ovat niin hyvin, että huomio kiinnittyy helposti pieniin ja triviaaleihin asioihin, ja sitä huomaa pingoittavansa pesemättömistä tuttipulloista ja lattialle unohtuneesta harsosta. Mielessä tuskaillaan tulevia hankaluuksia, asioita ihaillaan kiireessä, ja liian monia asioita pitää itsestäänselvinä.
On myös päiviä, jolloin elämän hauraus on erityisen läsnä. On kenties lukenut surullisia uutisia vauvaa toivovien ihmisten blogista tai yöllä eksynyt keskustelupalstalle, jossa juuri pienen lapsensa menettänyt isä pyytää apua surunsa käsittelyyn. Niinä päivinä kaapataan oma vauva tiukasti syliin ja halitaan, vaikka pieni jo ärsyyntyy vähän. Silloin siunaillaan, että pienen eloa on jo takana yli 100 päivää, ja toivotaan edessä olevan tuhansia ja taas tuhansia päiviä haleja, itkuja ja arkea. Silloin hiivitään keskellä yötä pojan sängyn viereen katsomaan hänen rauhallista untaan. Muutama kyynelkin saattaa karata silmäkulmasta sitä ihanuutta katsellessa.
Kuva: The Baby Show.