Synnytysvinkkejä on netti pullollaan, mutta minäpä lähestynkin asiaa kulmalla ”näin neuvoisin itseäni”, eli: Mitä nykyhetken minä kertoisi menneisyyden minulle synnytykseen liittyen? Valitsin viisi juttua, joiden tajuaminen olisi tehnyt synnytyksestäni hieman helpompaa henkisesti ja fyysisesti. Nämä eivät ole tietenkään yleismaailmallisesti kaikille päteviä vinkkejä, siksi ne ovat vinkkejä minulle itselleni! Joten muilla ei valitus- tai palautusoikeutta!

1. Nuku ja lepää kunnolla ennen synnytystä. Synnytyksen odottelu on henkisesti ja fyysisesti erittäin kuluttavaa. Monen viikon huonosti nukuttujen öiden jälkeen on melko karmaisevaa lähteä valvomaan vielä pari päivää ensin synnytyksessä ja sitten pari päälle vastasyntyneeen vauvan kanssa. Synnytyksessä tarvitaan oikeasti kestävyyskuntoa, koska homma kestääääää ja supistukset vievät koko ajan vähiä voimia. Vauvan synnyttyä, ollessamme perhehuoneessa pelkäsin, lakkaako vauva hengittämästä, enkä uskaltanut nukkua,vaikka ehkä olisikin nukuttanut. Eli, koita nukkua enemmän jos et öisin niin edes päivisin, raskauden loppuviikkoina. Jos laskettu aika menee ohi, nuku ja lepää vielä enemmän. Monesti sanotaan, että ei voi nukkua varastoon, mutta jos huonosti nukuttuja öitä on takana kaksi putkeen tai kaksikymmentä, eron kyllä huomaa.
2. Järjestä lepoa myös isälle heti ensi päivinä. Synnyttänyt äiti kuitenkin jaksaa synnytyksen ja ensimmäisten päivien väsymystä helpommin hormonikännin voimin. En olisi etukäteen uskonut, mutta niin se vaan on. Vauva on ihana ja äiti elämänsä tunnoissa. Isä ei jaksa, koska häntä ei biologia tässä auta. Meillä isä kävi nukkumassa yhden yön kotona, kun me olimme vauvan kanssa perhehuoneessa. Naistenklinikan ohjeet sanovat, että jos ottaa perhehuoneen, siellä pitää olla koko ajan (isä ei saa esim. käydä töissä sieltä…), mutta meidän perheen hyvinvoinnin kannalta oli fiksua laittaa mies kotiin nukkumaan kunnon yöunet, saunomaan yksin ja järjestelemään kotia ennen äidin ja vauvan saapumista. Joten, älä mieti vaan lähetä väsynyt mies suosiolla kotiin. Kyllä ehditte olla kolmistaan vielä.
3. Opiskele niitä kivunlievityskeinoja aivan kuin olisit menossa tenttimään aiheen. Minulta kyseltiin synnytyksessä koko ajan mitä kivunlievitystä minä haluaisin käyttää. Lähestymistapa on hieman outo ihmiselle, joka on tottunut työskentelemään asiantuntijoiden kanssa niin, että minä kerron oman tilanteeni, tuntemukseni ja voimavarani, ja sitten spesialisti ehdottaa minulle mikä hänen ammattitaitonsa mukaan tähän tilanteeseen sopisi parhaiten. Miten ensisynnyttäjä voi tietää, haluanko ammeen vai TENS-laitteen? Kun supistukset ovat kalvojen puhkaisun jälkeen kuin vatsan ympäri kiedottu liian pieni haarniska, jota koko ajan kiristetään enemmän, en ole kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, vaan sitä, mikä tehoaa. Esim. kun sanoin että supistukset tuntuvat vatsassa, eivätkä selässä, miksi ihmeessä minulle edes ehdotettiin TENS-laitetta, joka toimii parhaiten selän puolella sattuviin supistuksiin? Neuvolan yleinen synnytysvalmennusluento ei ollut kovin henkilökohtainen, eikä kivunlievitysten vertailussa puhuttu muuta kuin ”jos olet ammeessa, et voi ottaa epiduraalia” -tyyppisiä faktoja. Tässä vaiheessa olisi kannattanut investoida muutama kymppi  tai satku yksityiseen kätilön konsultaatioon, jolloin minulla olisi edes jotenkin vahvempi visio kätilöille kerrottavana, koska ”ehdottakaa te mulle jotain” ei selvästikään sovi kaikille kätilöille.
4. Episiotomia (eppari kavereiden kesken) ei ole sitten kuitenkaan niin kamalaa, mitä luulet. Totta hitossa ajatus siitä, että joku saksii omaa alakertaa (suuremmaksi vielä!) tuntuu etukäteen aivan hirveältä ja en ihmettele, että asiasta ei oikein kehdata puhua synnyttämättömille. Olin toivonut, että leikkausta ei tarvittaisi, mutta kun taivaallinen epiduraali oli vienyt liikaakin tuntoa ja haittasi ponnistustuntemuksiani, ja samalla vauvan sydänäänet alkoivat laskea ponnistusvaiheessa joka supistuksella vaarallisen alas, vauvan ulos saaminen nopeasti edellytti sekä imukuppia että episiotomiaa. Ensisijainen kiinnotukseni siinä vaiheessa oli vauvan vointi, ja meininki alakerrassa oli jo todella puutunutta, esim. vauvan pään liikkuminen näkyviin saakka ei ollut tuntunut juuri missään. Kun minulle kerrottiin, että lääkäri joutuu todennäköisesti tekemään lisää tilaa leikkaamalla episiotomian, olin täysin tämän ratkaisun kannalla. ”Antaa mennä, mutta laittakaa jooko lisäpuudutus ennen viiltoa?”. Ainoa epämiellyttävä tuntemus liittyen tähän operaatioon, oli paikallispuudutuspiikin pieni vihlaisu jossain pakaran ja sisäreiden välimaastossa. Naps, muutama napakka ponnistus, ja vauva ulkona. Haavan ompelun suorittanut kätilö teki työnsä niin pieteetillä, että jälkitarkastuksen lääkäri sanoi, että ei tästä heti huomaisi, että on leikattu ja tikattu. Uskomatonta, mutta totta.
5. Tee itsellesi synnytyssuunnitelma/-toivelista, mutta kolmena eri versiona. 1) Normaalille synnytykselle, joka käynnistyy vesien menolla Stockmannilla tai selkeän voimakkailla supistuksilla kotosalla, 2) Käynnistetylle synnytykselle, jossa joudutaan heti kättelyssä puuttumaan synnytyksen luonnolliseen kulkuun ja jossa toimenpiteiden välttely on lähes mahdotonta verrattuna ykköstapaukseen, 3) Sektiosynnytykseen. Vaikka elektiivinen sektio ei ollut suunnitelmassani,jonkunlaisen sektion mahdollisuuskin kävi lähellä. Käynnistetyistä ensisynnytyksistä kolmannes päätyy sektioon synnytyksen pitkittymisen tai sikiön voinnin huonontumisen vuoksi. Jos itselläni ponnistusvaiheessa olisi tullut stoppi homman etenemiselle, olisi se ollut helposti leikkaussalikeikka.  Neuvolassa synnytyksen miettimisessä tunnuttiin painottavan vain 1-vaihtoehtoa, ja kun oma synnytykseni käynnistettiin, se pisti toiveet ja suunnitelmat aika uusiksi. Karu totuus taitaa olla se, että jos synnytys käynnistetään, ollaan ns. toimenpiteiden tiellä. Jos oma toivelista on rakentunut interventioiden minimoimiselle, saa suunnitelmalla tässä vaiheessa heittää vesilintua. Ja, jos toimenpiteitä ei ole miettinyt tosissaan, niitä on pikkaisen myöhäistä alkaa opiskelemaan synnärillä.

Monia muitakin hyviä ”oppeja” varmasti olisi, mutta nyt kun tapahtuneesta on kuukausikaupalla aikaa (mihin se meni?!) tuntuu, että nämä ovat ne keskeiset jutut, joita en tiennyt, tajunnut, hyväksynyt tai ottanut vaan tarpeeksi tosissani ennen synnytystä. Siksi tuhlasin asioiden murehtumiseen turhaa aikaa etukäteen, tai vaikeilin asioiden kanssa itse synnytyksessä. Ja jos olisin tiennyt nämä itselleni jakamani neuvot, asiat olisivat voineet mennä synnytyksessä hieman smoothimmin. Lisättäköön tähän vielä, että kokonaisuudessaan asiat menivat aika hyvin ja minä sekä beibi ollaan oltu koko synnytyksen jälkeinen aika erinomaisissa voimissa.

Amerikassa lasta, joka syntyy keskenmenon, kohtukuoleman, synnytyksessä kuolleen lapsen tai muuten menetetyn lapsen jälkeen, sanotaan termillä ”rainbow baby”. Meillä on nyt siis sellainen. Ostin aikanaan sitä varten sateenkaarikirjavia vaatteitakin vauvalle, jos joskus intoutuisin asiasta enemmän puhumaan. Toki, mieheni luuli, että yritän tehdä vauvastamme ”pride-vauvan”…Koon 56 sateenkaarivaatteet jäivät jokin aika sitten pieniksi, kun vauvamme syntymästä on jo yli kaksi kuukautta. Virallinen synnytyskertomus jää minun omalle tietokoneelleni, mutta aiheesta (niin) lyhyesti (kuin mahdollista):

Kun vauvan menetystä on enemmän tai vähemmän avoimesti jännittänyt ja pelännyt koko raskauden, synnytys oli minulle enemmänkin suoritus, jonka halusin mahdollisimman nopeasti ohi. Jotta tietäisin, ”miten kävi”. Eli, selvisikö lapsi vaurioitta synnytyksestä ja onko hän terve ja normaali. En pystynyt kuvittelemaankaan, että lähtisin hakemaan synnytyksessäni mitään elämyksellistä, tai että valitsisin missään tilanteessa sen vaihtoehdon, joka asettaa pienintäkään riskiä lapsen voinnille. Lopulta kalkkiviivoille yliaikaiseksi mennyt raskaus käynnistettiin, ja ennen kuin vauva kirkaisi ensimämäisen itkunsa, oli synnytyksessä käytetty ja tarvittu suurinpiirtein kaikki toimenpiteet (sektiota lukuun ottamatta), jotka synnytyksessä nyt voi olla. Asia ei haitannut minua pätkääkään, koska tärkein tavoitteeni – saada lapsi terveenä ulos – täyttyi. No, imukuppi kiinni päässä ei varmasti ole se hellävaraisin vaihtoehto saapua maailmaan, koska vauvan voinnin vuoksi hänet piti saada ponnistusvaiheessa ulos nopeammin, mihin siinä tilanteessa ilman apua synnyttäjästä irtosi. Tätä toimenpidettä saan kiittää siitä, että sain eläväisen ja pirteän lapsen heti syntymän jälkeen rinnalleni ja pääsimme aloittamaan yhteisen elämämme ilman happikaappeja tai muita vastaavia häiriötekijöitä. Pääsimme sairaalasta kotiin hyvin paperein, koska vauvan paino ei ollut laskenut kovin paljon ja hän oli ollut muutenkin voimakas ja hyvävointinen koko sen astisen elämänsä ajan. Saimme viettää ensimmäiset yhteiset päivämme ihokontaktissa peiton alla.

Viikot synnytyksen jälkeen kotosalla sujuivat toipuessa, mutta noin kolmen viikon kuluttua katsoin olleeni melko lailla riittävästi palautunut. Ylipäänsä olen koputellut puisia kalusteita joka kerta, kun olen kertonut vauvan vieraille, sukulaisille ja ystäville synnytyksestä ja sen jälkimainingeista. Odotin rankempaa ja pidempää toipumisaikaa, pahempia kipuja, kipeitä haavoja ja repeäviä tikkejä, vaikeampia öitä, hankalampaa imetystä, kitisevämpää vauvaa… Jotenkin maalasin mielessäni niin paljon piruja seinälle (”täytyyhän jonkun asian mennä täysin pieleen!”), että ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat yllättäneet minut positiivisesti niin monta kertaa, että olen tippunut laskuista. Toisinaan ajattelen, että naisen keho on suunniteltu tähän, jolloin toipuminen on erilaista kuin vaikkapa umpisuolileikkauksen tapauksessa. Vauvan hyvä vointi ja terveys sen sijaan ovat silkkaa hyvää tuuria. Kun nykyään on mahdollista olla aivan eri tavalla sosiaalinen internetissä, kuin mihin vaikka oman äitini sukupolvella oli mahdollisuus, muiden kohtalot tulevat lähemmäs. Suuri osa niistä ongelmista, joista muut Facebookissa tai keskustelupalstoilla avautuvat, meillä ei ole juuri tietoakaan. (*Kops* puiseen pöydänjalkaan!)

Koska ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat vieneet tämän uuden äidin aika lailla mennessään, on tämän kirjoituksen tekeminenkin antanut odottaa itseään turhankin pitkään. Elämän rytmi on hidastunut, mutta toisaalta jokainen päivä on arvaamattomampi kuin ennen. Olen tarkoituksella jättänyt täyttämättä kalenteriani ja keskittynyt päivien aikana yksinkertaisiin asioihin, ja kesä 2019 on ollut hyvin vähäohjelmainen verrattuna aikaisempiin, jolloin melkein joka viikonlopulle oli festarit, kekkerit tai bileet. Kun tulee äidiksi myöhään, ei tunnu niin paljon siltä, että vauvan hoitamisen takia jäisi paitsi jostakin merkittävästä. Elämä ei mene ohi, kun se kaikkein tärkein ja odotettu elämä on tässä, kotisohvalla ja lähikortteleiden kaduilla vaunutellessa.