Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Miten se, että ei ole ennen raskauden puoltaväliä uskaltanut luottaa raskauden etenemiseen on vaikuttanut elämään? On iso kasa asioita, joita en ole tehnyt - en uskaltanut, viitsinyt, halunnut, mutta jotka varmasti olisin tehnyt, jos tämä olisi ensimmäinen raskauteni ja olisin autuaan tietämätön raskauden liian aikaisen päättymisen mahdollisuudesta ja siitä, miten raastavan kamalaa sellaisen jälkimainingissa eläminen voi olla. On myös asioita, joita tein, koska ajattelin, että "pitää varautua myös siihen, että tämä ei jatku". Koska jokaisessa hyvässä (?) blogissa on listoja, tämä olkoon ensimmäinen listauspostaus!

Asiat, joita en tehnyt, koska varauduin keskenmenoon:

- En ostanut yhtään vauvatarviketta ennen rakenneultraa. En suostunut edes vastaanottamaan niitä kotiini, vaikka olisin ilmaiseksi saanut. Tiedoksi heti, että kyse ei ole taikauskosta, vaan siitä, että mahdollisen menetyksen jälkeen en olisi halunnut katsella hetkeäkään (ehkä ikuisesti) tarpeettomia vauvanvaatteita tai muita kamppeita.

- En kertonut asiasta juuri kellekään. Vitkutin töissä kertomista viikolle 17. Harrastusporukassa kerroin viikolla 19. Suvulle en ole kertonut vieläkään, mikä hieman harmittaa, koska eräs vanha sukulainen, jolle olisin mielelläni halunnut kertoa, kuoli yllättäen kun olin viikolla 16. 

- En ole puhunut somessa julkisesti asiasta mitään, eli ei IG-kuvia tai Facebook-hehkutuksia asiasta. 

- En suostunut varaamaan neuvolaan aikaa ennen varhaisultrassa viikolla 9 nähtyä sydämen sykettä. Käytän sanaa suostunut, koska aikaisemmissa postauksissa mainitsemani alkuraskauden vuoto säikytti minut pahan kerran, tai monta kertaa peräkkäin monena viikkona, ja soitettuani paniikissa päivystyksiin kyselläkseni apua, kaikki muistuttelivat, että olethan varannut neuvolan. Sanoin heille, että en ole enkä varaa ennen kuin ollaan riittävän pitkällä ja tiedän tyypin olevan hengissä.

- En keskustellut vakavissani mieheni kanssa lapsen nimistä. Minulla ei ennen rakenneultraa ollut mitään käsitystä siitä, mitä nimiä mieheni haluaisi vauvalle. Itsellänikään ei ole oikein mitään käsitystä asiasta, koska rehellisesti sanottuna en ole miettinyt asiaa kertaakaan.

- Vitkuttelin vanhoilla rintsikoilla ja ostin turvonneille tisseilleni sopivammat liviit vasta, kun oli aivan liian myöhä ja tissini eivät olleet mahtuneet enää viikkokausiin vanhoihin liiveihin. Ja sanomattakin selvää, että siinä vaiheessa liivit olivat todella nuhjuiset, sataan kertaan pestyt ja virttyneet. Uu, sexy...

Asiat, joita tein, koska varauduin mahdolliseen keskenmenoon:

- Melkein ilmoittauduin harrastusporukan ulkomaanmatkalle, joka on noin kuukausi lasketun ajan jälkeeen. Koska eihän siinä perutussa ilmoittautumisessa menettäisi kuin 100€. (Okei, tämä ei ole "tein" vaan "melkein tein"-kategoriaa, mutta koska olin jo merkannut reissun Doodle-kyselyyn, että osallistun ja sitten poistin sen ennen kuin ilmoittautumisen takaraja täyttyi, tämä on henkisesti mulle tätä "tein"-osastoa.)

- Hain uutta työtä, sain sen ja otin vielä vastaankin. Kyllä, shorttasin! Löin vetoa sitä vastaan, että raskauteni onnistuu. Ajattelin, että jos homma menee kesken ja en hakenut mielenkiintoista duunia, se on vuosisadan vitutus. Ajattelin, että jos edelleen olen työssä, johon olen tyytymätön ja keskeytyneen raskauden jälkeen odottelen taas 8-9 kuukautta seuraavaa raskautta, pääni ei kestä enää moista. Sitten kun työtä tarjottiin, mietin, että nyt jos en tätä ota, ja jotain käy, vitutus paisuu mittakaavaltaan aivan ennen näkemättömään. Kerroin raskaudesta, kun työtä minulle tarjottiin, vaikkei oikeasti lain mukaan tarvitsisikaan, mutta ottivat silti. 

------

Toki tiedän senkin, että ei tämä edelleenkään ole taputeltu juttu. Mitä vaan voi tapahtua, synnytyskin on vielä edessä. Kuitenkin kun takana on jo enemmän kuin mitä edessä on, ja ollaan lähellä viikkomäärää, jolloin ennenaikaiset vauvatkin jo todennäköisesti selviäisivät hengissä, alan uskomaan siihen, että toiveeni perheestä johon kuuluu minun ja puolisoni lisäksi pieni vauva, on mahdollista toteutua.

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Tilinpäätös tälle vuodelle. Muutaman päivän ollessa enää jäljellä tätä vuotta, lienee hyvä hetki tehdä pientä taaksepäin katsomista ja reflektiota kuluneesta vuodesta. Toki verkkainen kirjoitustahtini, yksi kirjoitus/kuukausi edellyttää, että myös joulukuulle osuu yksi tuotos. Josko sitten 2019 sitä hieman tiivistäisi tahtia. Mutta vielä hetkeksi vuoteen numero 2018:

Vuosi ei mennyt niin kuin viime joulukuussa kuvittelin. Joulukuussa kärsitty keskenmeno oli sillä hetkellä luulemani the synkkä aallonpohja. Mutta kuten taloussuhdanteissa ja pörssikursseissakin, kun elää keskellä jotakin tilannetta tai ajanjaksoa, on mahdotonta tietää onko siitä suunta ylös vai alas - trendin voi päätellä vasta jälkeenpäin. Aallonpohja ei siten siis ollutkaan keskenmeno ja sen välitön hoito, vaan koko episodia seuranneet puoli vuotta painottuen talveen ja kevääseen. Raskautta ei kuulunut, terveys reistasi, työkuviot sakkasivat ja henkinen jaksaminen oli äärirajoilla. Mutta vuodenvaihteessa en tiennyt sitä. Haaveillessani joululomalla pian alkavan seuraavan vuoden tapahtumista, mieleeni piirtyi positiivisia raskaustestejä jo ehkä talven tai kevättalven aikana, vauvamaha kesälle, ihana vauva syyskeleille tai aivan vihonviimeistään jouluksi pieni uusi ihminen, jonka voisi koko suvun huviksi sonnustaa pikkupikku-tonttuhattuun. No, en ole Strömsöstä päin kotoisin todellakaan.

Kesällä kaikki on paremmin. Näin jälkikäteen, viime kesä oli se, joka ensin käänsi terveydentilani nousuun, sitten nosti henkisen tilani ja toi mukanaan diagnoosin syistä, jotka haittasivat raskaaksi tuloani. Kesällä, puoli vuotta keskenmenon jälkeen löysin viimein iloa siitä elämästäni, johon ei kuulu raskaus, lapsi tai mahdollinen vanhemmuus. Keväällä näistä elämänalueista iloitseminen tuntui käytännössä mahdottomalta, koska elämä ilman raskautta vaikutti melko merkityksettömältä. In your face, sanoisi karma. Olen aina vähän naureskellut naisille, jotka eivät omasta mielestään tajunneet elämästä mitään / elämässä ei ollut merkitystä / jne ennen lapsia. Nyt sitten itse ilman raskautta valahdin itse ihme apeuden alhoon, kuvitellen että ilman sitä kaikki on paskaa. Mutta kesä, silloin suomalainen herää henkiin! Löysin jonkin henkisen reitin ulos synkkyydestäni, jonkin mahdollisuuden sille, että siinäkin pessimistisimmässä skenaariossa, jossa en saa ikinä omia biologisia lapsia, voisin olla onnellinen. Sen jälkeen maailmassa oli eri tavalla taas valoa ja järkeä.

Syksy, tuo suosikkivuodenaikani toi uutisista hienoimman. Olen aina tykännyt syksystä: ruskasta, vaahteranlehdistä, punaisista, keltaisista ja viimeisenä vihreinä sinnittelevistä lehdistä, kirpeistä aamuista auringonsäteineen, ekaluokkalaisista vähän hukassa koulutiellä, pimenevistä illoista kun ei vielä ole silti kylmä. Olen edelleen hämmentyneen kiitollinen universumille, sattumalle, kenelle hyvänsä siitä, että raskaus osui kohdalleni sittenkin melko nopeasti. Ehdin käyttää mieleni monissa epätoivoisissa mahdollisuuksissa ja kuvitella itselleni monta mahdollista mutkaista kiertoreittiä vanhemmaksi. Ihmisenä kasvattava kokemus on, että saatan ehkä osata asettua vuoden takaista paremmin lapsettomuudesta pitkään kärsinenen kenkiin, joskaan en koskaan varmasti täysin. Musertava epätoivo on edelleen niin lähellä, että voin melkein tuntea sen. Samaistun näihin tarinoihin aina nähdessäni niitä lehdissä tai netissä. Vaikka meillä tällä kertaa tärppsi, pidän sitä taisteluvoittona, jonka eteen piti tehdä järkyttävä määrä töitä, vuodattaa kyyneliä, maksaa satoja euroja ja riidellä aivan liian monia riitoja. Ja silti, se on vasta hauras lupaus jostakin, jota ei vielä ole olemassa kuin ultraäänikuvissa, ruudulla ja neuvolan doppler-laitteen jyskytyksenä.

Vuoden pimeimmät hetket ovat valoisia ja täynnä toivoa. Näin viisi päivää pimeimmän hetken jo ohittaneena, odottelen rakenneultraa, joka koittaa muutamien päivien kuluttua. Vaikka edellisen ultran seulat antoivat vihreää valoa, pari yksittäistä arvoa herättivät hieman hentoista huolta, joten jännitettävää jäi. Monen muun odottaessa rakenneultrasta ennen kaikkea tietoa siitä, onko tulokas tyttö vai poika (koska joidenkin mielestä vauvatavarat tulee valita tietyn värisinä lapsen genitaalien mukaan..), minä jännitän, onhan lapsella kaikki elimet kunnossa, onhan lapsiveden määrä kohdallaan, onhan raajat sellaiset kuin pitää... Vaatteita ja nimiä ehtii miettimään vielä keväälläkin - minä jos kuka tiedän, että kevät voi olla pitkä (kts. aiempi kappale...). Jos uutiset tutkimuksesta ovat hyviä, saatamme jopa ilmoitella laajemmin tulokkaasta. Onneksi kuitenkin monet tähän mennessä tiedossa olevat merkit lupaavat hyvää, joten olen varovaisen toiveikas ensi vuotta kohti. Jos kaikki menee hyvin, saan lähteä ensi vuoteen hyvällä ennustuksella, vatsaa kasvattaen, keskittyen omaan hyvinvointiini ja jaksamiseen, suunnaten ajatukseni kevään ja kesän vaihteeseen. Sinne on siltikin niin vaikea orientoitua, ja uskoa, että se todella tapahtuisi.

Kiitos. En tiedä, ketkä näitä lukevat, mutta kiitos teille. Muutamien kommenttien perusteella mukanani jännittää jokunen henkilö, joka on kokenut vähän tai aika paljonkin samanlaisia ajatuksia tai elämänkulkuja kuin minä. Vaikka internet on täynnä kirjoituksia ja bloggauksia, tuntuu, että Lilykin on eräänlainen ajatusten Instagram, jossa suuri osa sisällöstä painottuu elämän aurinkoisiin puoliin. Niin myös äitiys- ja raskausblogit, jotka ovat usein sellaista hattaraa, jota elämän ja lapsiprojektin kolhima 34-vuotias ei siedä kovin paljon - varsinkaan, jos oma todellisuus näyttää mieluummin tärähtäneeltä, huonossa valossa otetulta valokuvalta sotkuisesta olohuoneesta, jolloin filttereistä armollisimmatkaan eivät pelasta. Olen kirjoittanut jokaista avautumistani ajatellen, että minua pidetään ehkä pessimistisenä valittajaruikuttajana, jonka pettymyksensietokyky on 2-vuotiaan tasoa. Mutta oikeasti en välitä - tämä on mitä ajattelen. En ole varma paraneeko kirjoitusten vinksahtanut sävy vaikka mihin elämä heittelisi, vai onko tämä jatkossakin tätä.

Toivottavasti joku lukee ensi vuonnakin.

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Toisen kolmanneksen alkaessa on varmaan pakko myöntää, että tästä saattaa oikeasti tullakin lapsi. Takana on ensimmäiset 13 viikkoa, niskapoimun mittaus ja kromosomiverikokeet sekä ensimmäisten äitiyshousujen osto (jep, ei mahdu enää vanhat farkut jalkaan).

Keskenmeno ja vaikeudet matkassa tekevät sen, että raskauteen on vaikea luottaa. On vaikea heittäytyä siihen ihanaan raskauskuplaan, haaveilemaan pikkutöppösistä, vaunuostoksista, vauvan nimistä ja äitiyslomasta. Kun tietää, miten yks kaks kaikki voi muuttua ja koko kuviteltu tulevaisuus kadota tuhkana tuuleen, ei voi antaa itsensä optimistisesti (naiivisti) ajatella "tietenkin minun raskauteni sujuu hyvin", kun jo kerran rosvosektori osui kohdalle. Jonkun on kuuluttava myös siihen prosenttiosuuteen, jolle ei käy hyvin, ihan sama vaikka enemmistöllä onnistuisikin. Ystävä sanoi muutama viikko sitten hyvin menneen ultran jälkeen, että nyt minunkin pitäisi alkaa vaan nauttimaan raskaudesta. Melkein hermostuin, kun aloin ajattelemaan, että eihän tässä voi mitään nauttia kun vielä on monta etappia edessä ennen kuin ollaan turvallisilla vesillä. Turvallinen tarkoittaa tässä niitä viikkoja, jolloin noin niin kuin teoreettisesti ja lääketieteen näyttöjen perusteella ennen aikaisesti syntynytkin selviäisi hengissä. Eli, jotakuinkin 25. Sinne olisi vielä kymmenisen viikkoa aikaa, eli täysvaltainen nauttiminen ei tämän odottajan osalta ole mahdollista.

Mutta reaktioni ja ajatukseni eivät liene ainutlaatuisia. Keskustelupalstoja ja muita kirjoituksia seuraten, näyttää siltä, että sama (osin irrationaalinenkin) pelko vaivaa suurta osaa niistä odottajista, joilla raskaus on ollut työn ja tuskan takana. Katsoessani niitä, joiden raskaus alkoi helposti (alle puolen vuoden sisään yrityksestä, ja tämä on ihan oma henk. koht. kriteerini "helpolle"), näen tyypillisesti varhaisessa vaiheessa asian julkistamista, vauvatarvikkeiden ostamista (joskus jo plussan jälkeen) ja jo alkuviikoilla synnytyksen spekulointia ja nimipohdintaa. Siinä mielessä keskenmeno ja muut lapsettomuustuskat vievät ihmiseltä jotakin pois odotuksesta. Ehkä se on myös kiinni ihmistyypistä, mutta tietty optimismi on aika tiukassa tällä taustalla.

Eikä kyse ole siitä, että en olisi yrittänyt. Välillä tietoisesti pakotan itseni pohtimaan sitä skenaariota, jossa minulla olisikin jo sylissäni syntynyt lapsi ja olisin äiti. Välillä pakotan itseni miettimään lapselle nimiä. Olen jopa mennyt testinä vauvanvaateosastolle hypelöimään 50-senttistä bodyä, vain saadakseni itsestäni irti jotakin ihastunutta raskaushypetystä, jota muut naiset näyttävät tuntevan kovinkin helposti.

Vaikka voisin kertoa raskaudestani jo, en vieläkään osaa. Harrastusporukalle en kertonut ja ensi viikon jälkeen alkaa jo joulutauko. Isovanhemmille en uskaltanut kertoa, vaikka isänpäivänä olinkin onnittelujen tiimoilta heihin yhteydessä. Töissä en ole kertonut kenellekään - siellä varsinkaan en haluaisi kenenkään tietävän mitään vielä pitkään aikaan. En ole valmis tekemään raskaudestani ja sen tulevista hetkistä kahvipöytäkeskustelua, joka on väistämättä edessä naisten joukossa heti kun asia on julki. Harmi vaan, että luonto on päättänyt tämän jo puolestani ja kuten kirjoituksen alussa totesin ostaneeni raskausfarkut, mahaa ei pysty enää montaa viikkoa piilottelemaan. Lähdemme ensi viikolla lomareissulle pariksi viikoksi, ja sen jälkeen kertominen lienee väistämättä edessä, jos vielä ollaan raskaana. Jos.

"Jos" on edelleen se sana, jota en unohda lisätä lauseisiini. Kuin se suojelisi minua menetykseltä. (Katsokaa, en ole voitonvarma raskauden onnistumisesta ja nöyränä jatkuvasti tiedostan menetyksen mahdollisuuden, joten arvon lisääntymisen henget/jumalat, älkää rankaisko minua pienen elämänalun menettämisellä!)

Ladataan...

Pages