Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Back in the game. Olin varautunut yrittämään raskautta vuoden loppuun asti huolestumatta tuloksista. Tilanne kääntyi kuitenkin hyvin nopeasti muutama viikko sitten, kun tikkuun tuli kaksi viivaa. Hämmentävää, että kuukausien jälkeen, kärsittyäni tilanteesta, joka käytännössä esti raskaaksi tulemisen täysin, kyseisen tilanteen hoitamisen jälkeen tärppi tärähti lähes samantien. Tästä satumaisesta tuurista arpajaisissa olen loputtoman kiitollinen. Keskenmenon jälkeen "ainakin tiedät että pystyt tulemaan raskaaksi"-kommentti ei paljon lämmittänyt, mutta nyt on oikeasti tietoa siitä, että itse hedelmöittyminen ja raskauden käynnistyminen ei ole tulosten valossa minulle se vaikea paikka.

Onnistuminen, menetyksen jälkeen. Ensimmäisen raskauden alussa noin vuosi sitten olin toiveikas ja ehdin muutaman viikon aikana miettiä vauvan nimeä, äitiyslomaa, hankittavia tarvikkeita ja vaatteita, yms. mitä kaikkea nyt raskaushuumassa oleva nainen voikaan tehdä. Nyt elämäni on täyttänyt pelko, epäusko, epätoivo, hermostuneisuus ja kyynisyys. Lähes suutuin, kun ystävä jolle jouduin paljastamaan asian, alkoi hössöttää vauvatarvikkeista, joita voisin saada hänen puolivuotiaalta vauvalta kierrätyksenä. Tiedän, että on mahdollista, että ennen ensi kesän alkua olen äiti, mutten osaa uskoa siihen. Varaudun koko ajan uuteen menetykseen. Elän elämääni päivä kerrallaan, ja aika kuluu tuskaisen hitaasti. Viimeksi näillä päivillä sikiö lakkasi kehittymästä. Siksi tänään olen erityisen oudossa tilassa. Alkuraskauden aikana on joinakin päivinä ilmennyt pientä rusehtavaa tiputteluvuotoa, mikä on pelästyttänyt minut aivan ahdistuksen partaalle. Vaikka näillä viikoilla tiputtelu on tuikitavallista, en pysty luottamaan, että juuri minun kohdallani se ei tarkoittaisi mitään pahaa.

Entä jos kuitenkin kaikki onnistuu. Ei jokainen tunti päivässä ole pelkäämistä. Olen ollut melko pahoinvoiva plussatestistä saakka ja muutenkin oireet ovat vahvat. Viimeksi oireiden laantuminen liittyi keskenmenoon joten seuraan tuntemuksiani jatkuvasti. Käytännössä puristelen tissejäni koko ajan (myös julkisella paikalla, takin tai villatakin alla) testatakseni, ovatko ne edelleen kipeät. Laiminlyön aamupahoinvoinnin välttämisen vinkit ("syö jotain pientä jo ennen kuin nouset sängystä") vain testatakseni joka aamu, oksettaako minua tänäänkin. Kunnes toisin todistetaan, olen raskaana.

En vielä uskalla uskaltaa. En ole varannut neuvolaa. En ole varannut alkuraskauden ultraa. Meinasin jo ilmoittautua harrastusporukan ulkomaanreissulle, joka on ensi vuonna n. kuukausi lasketun aikani jälkeen. Lääkärini soitti muissa asioissa, ja kun paljastin, että olen vähäsen raskaana, hän alkoi puhumaan yhden peruslääkitykseni tilanteesta ja että toisella kolmanneksella sitä olisi tarpeen muuttaa. Vatvoi asiaa vaikka kuinka, kunnes totesin, että en pysty keskittymään mihinkään tuollaisiin asioihin ennen kuin minulla on varmuutta siitä, että edes olen oikeasti raskaana, joten palataan loppuvuodesta asiaan. Sinne tuntuu olevan vielä ainakin tuhat vuotta aikaa.

 

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Blogin nimi? Kun aloin tilityksiäni tänne lilyyn vuodattamaan, varmaan vaikeinta oli keksiä blogille nimi. Pää ja sielu oli niin täynnä tuskaa, että kirjoitin vimmaisesti varmaan viisi blogiluonnosta päiväkirjanomaisesti heti ekalla viikolla luonnoksiin kun tilin tänne avasin. Nimen repäisin pikaisesti, erään männävuosien suosikkibändini biisistä:

I wake up without warning and go flying around the house / In my sauvignon fierce, freaking out / Take a forty-five minute shower and kiss the mirror / And say, look at me / Baby, well be fine / All we gotta do is be brave and be kind / I put on an argyle sweater and put on a smile / I don't know how to do this / I'm so sorry for everything / I'm so sorry for everything.

The National tekee masentavaa musiikkia. Toisinaan tosi nerokasta, mutta ainakin kymmenisen vuotta sitten lyriikat olivat aika ahdistavia. Nimi valikoitui siksi, että kuuntelin ko. biisiä aika paljon ahdistuksen hetkinäni. Tuo pätkä kuvaa mielessäni tammikuussa sitä, kun musertavan tuskan keskellä koittaa unettoman yön jälkeen aamulla kasata itseään töihin lähtöä varten. Maleksii suihkussa ja toivoo, että metoriitti putoaisi toimiston päälle eikä tarvitsisikaan mennä ihmisten ilmoille. Suihkusta poistuttuaan tuijottaa peiliä ja koittaa psyykata itsensä selviämään. Kerää kaiken rohkeutensa ja yrittää olla mukava, eikä katkera koko universumille. Ollen ihan hukassa.

-

Nimen muka-nokkela kaksoismerkitys oli myös mielestäni hauska. Jos se baby sieltä joskus tulisi. Sitä edelleen odotellessa.

-

Blogia aloittaessa, tammikuussa tuntui tosi tuskaiselta, mutta toiveikkaalta. Odotin tulevani pian uudestaan raskaaksi, mikä sitten pyyhkisi tuskani, ylikirjoittaisi pahat muistot. Käänne parempaan tapahtui vasta lähes yhdeksän kuukauden (ironiaako?!?!?!) kuluttua. Things got worse before they got better. Olen nyt kunnossa, fine. Mutten ennallani. Miehelleni sanoin joskus kesällä, että nyt on turha odottaa, että minä toivun siten, että minusta tulee entiseni, sellainen kuin ennen raskautta, keskenmenoa, kaikkea sen jälkeen seurannutta sotkua. Sitä ei tule enää koskaan. Keskenmeno oli ja on minulle "defining moment". Dr. Phil kysyi aina ohjelmassaan vierailta: "What's the defining moment of your life?". Elämä on kasa asioita, päiviä, tilanteita ja tunteita, jotka vaan lipuu ohi jättämättä jälkeä. Sitten on niitä asioita, jotka tekevät ihmisestä sen, mikä hän nyt on. 

Alkuun kielsin tapahtuneen vakavuuden ja ajattelin, että en anna tämän viedä minua ja ettei tämä vaikuta minuun, olen sama kuin ennenkin. Alkuvuoden minälle sanoisin, että tämä tulee muuttamaan kaiken siinä, mitä ajattelet elämästä, avioliitostasi, ystävyydestä, työstä ja urasta, perheestä ja sukulaisistasi. Tämä tulee tekemään sinusta herkän, sisäänpäin kääntyneen, kateellisen ja katkeran. Ja tämä varmasti saa arvostamaan aivan uudella tavalla sitä, jos joskus äitiyden saan kokea.

Ladataan...

Ladataan...
Baby, We'll Be Fine

Ensimmäisen kerran koko tämän vuoden aikana tähän vauva-aiheeseen liittyen on tilanne, jossa olen täynnä pelkkiä hyviä uutisia. 

Kävin äsken lääkärillä tarkastamassa, onko viimeviikkoisen operaation jälkeen lisääntymiselimistö alkanut palautumaan normaaliksi. Oli olemassa riski, että kohdun palautuminen ei lähdekään käyntiin ja tarvitaan lisää operaatioita. Mutta ei. Kaikki on kunnossa, vallan hienosti, normaalisti. Ultraäänellä nähtiin, että ovulaatio on tässä kierrossa jo tapahtunut normaalisti ja kohdunkin tilanne näyttää lupaavalta. Ohjeena oli jatkaa perinteisin menetelmin yrittämistä vuoden loppuun. "Tai jos raskaus alkaa jo tästä kierrosta, tuut sitten alkuraskauden ultraan." Häkellyin pelkästään siitä muistutuksesta, että voisin olla jo nyt ihan vähän hyvää matkaa tulossa raskaaksi. 

En pysty edes odottamaan mokomaa. Olen järjettömän iloinen jo näistä hyvistä uutisistani. Asennoidun nyt siihen, että elän mukavaa ja riittävän terveellistä elämää tämän vuoden loppuun, ja huolestun tuloksettomuudesta vasta vuonna 2019.

Ladataan...

Pages