Hitsi, me saatetaan oikeasti saada lapsi
Toisen kolmanneksen alkaessa on varmaan pakko myöntää, että tästä saattaa oikeasti tullakin lapsi. Takana on ensimmäiset 13 viikkoa, niskapoimun mittaus ja kromosomiverikokeet sekä ensimmäisten äitiyshousujen osto (jep, ei mahdu enää vanhat farkut jalkaan).
Keskenmeno ja vaikeudet matkassa tekevät sen, että raskauteen on vaikea luottaa. On vaikea heittäytyä siihen ihanaan raskauskuplaan, haaveilemaan pikkutöppösistä, vaunuostoksista, vauvan nimistä ja äitiyslomasta. Kun tietää, miten yks kaks kaikki voi muuttua ja koko kuviteltu tulevaisuus kadota tuhkana tuuleen, ei voi antaa itsensä optimistisesti (naiivisti) ajatella ”tietenkin minun raskauteni sujuu hyvin”, kun jo kerran rosvosektori osui kohdalle. Jonkun on kuuluttava myös siihen prosenttiosuuteen, jolle ei käy hyvin, ihan sama vaikka enemmistöllä onnistuisikin. Ystävä sanoi muutama viikko sitten hyvin menneen ultran jälkeen, että nyt minunkin pitäisi alkaa vaan nauttimaan raskaudesta. Melkein hermostuin, kun aloin ajattelemaan, että eihän tässä voi mitään nauttia kun vielä on monta etappia edessä ennen kuin ollaan turvallisilla vesillä. Turvallinen tarkoittaa tässä niitä viikkoja, jolloin noin niin kuin teoreettisesti ja lääketieteen näyttöjen perusteella ennen aikaisesti syntynytkin selviäisi hengissä. Eli, jotakuinkin 25. Sinne olisi vielä kymmenisen viikkoa aikaa, eli täysvaltainen nauttiminen ei tämän odottajan osalta ole mahdollista.
Mutta reaktioni ja ajatukseni eivät liene ainutlaatuisia. Keskustelupalstoja ja muita kirjoituksia seuraten, näyttää siltä, että sama (osin irrationaalinenkin) pelko vaivaa suurta osaa niistä odottajista, joilla raskaus on ollut työn ja tuskan takana. Katsoessani niitä, joiden raskaus alkoi helposti (alle puolen vuoden sisään yrityksestä, ja tämä on ihan oma henk. koht. kriteerini ”helpolle”), näen tyypillisesti varhaisessa vaiheessa asian julkistamista, vauvatarvikkeiden ostamista (joskus jo plussan jälkeen) ja jo alkuviikoilla synnytyksen spekulointia ja nimipohdintaa. Siinä mielessä keskenmeno ja muut lapsettomuustuskat vievät ihmiseltä jotakin pois odotuksesta. Ehkä se on myös kiinni ihmistyypistä, mutta tietty optimismi on aika tiukassa tällä taustalla.
Eikä kyse ole siitä, että en olisi yrittänyt. Välillä tietoisesti pakotan itseni pohtimaan sitä skenaariota, jossa minulla olisikin jo sylissäni syntynyt lapsi ja olisin äiti. Välillä pakotan itseni miettimään lapselle nimiä. Olen jopa mennyt testinä vauvanvaateosastolle hypelöimään 50-senttistä bodyä, vain saadakseni itsestäni irti jotakin ihastunutta raskaushypetystä, jota muut naiset näyttävät tuntevan kovinkin helposti.
Vaikka voisin kertoa raskaudestani jo, en vieläkään osaa. Harrastusporukalle en kertonut ja ensi viikon jälkeen alkaa jo joulutauko. Isovanhemmille en uskaltanut kertoa, vaikka isänpäivänä olinkin onnittelujen tiimoilta heihin yhteydessä. Töissä en ole kertonut kenellekään – siellä varsinkaan en haluaisi kenenkään tietävän mitään vielä pitkään aikaan. En ole valmis tekemään raskaudestani ja sen tulevista hetkistä kahvipöytäkeskustelua, joka on väistämättä edessä naisten joukossa heti kun asia on julki. Harmi vaan, että luonto on päättänyt tämän jo puolestani ja kuten kirjoituksen alussa totesin ostaneeni raskausfarkut, mahaa ei pysty enää montaa viikkoa piilottelemaan. Lähdemme ensi viikolla lomareissulle pariksi viikoksi, ja sen jälkeen kertominen lienee väistämättä edessä, jos vielä ollaan raskaana. Jos.
”Jos” on edelleen se sana, jota en unohda lisätä lauseisiini. Kuin se suojelisi minua menetykseltä. (Katsokaa, en ole voitonvarma raskauden onnistumisesta ja nöyränä jatkuvasti tiedostan menetyksen mahdollisuuden, joten arvon lisääntymisen henget/jumalat, älkää rankaisko minua pienen elämänalun menettämisellä!)