Missä muruseni on?

Luulin jo, että kesäkuuhun mennessä meillä olisi jo vauva. Vaan ei, vieläkin odotellaan hui-niin jännittävän synnytyksen alkamista ja sitä, että saisimme viimein vauvan syliimme ja pääsisimme näkemään, millainen hän on. Ja onhan hän  kunnossa. Kuusi viikkoa äitiyslomaa tuli tarpeeseen, koska uni alkoi olla niin heikkoa, että nyt ihmettelen mistä ihmeestä kaivoin energiaa viimeisiin työviikkoihin.

(Toisaalta, mietin tätäkin paikallisen sopimisen kautta. On se kumma, että kaikkien on pakko jäädä äitiyslomalle viimeistään 5 viikkoa ennen laskettua aikaa. Olisin saattanut voida tehdä osa-aikaisesti hommaa vielä pari viikkoa, mutta myös ne muutama viikko ennen loman alkua olisivat olleet helpompia, jos viikonlopun olisi voinut aloittaa jo perjantaina tai torstaina. )

Mutta, pelin henki tällä hetkellä on odottelu. Saan päivässä 1-3 viestiä, jossa tiedustellaan erinäisin kiertoilmaisuin tai suorasanaisemmin olenko jo synnyttänyt. Olemme kyllä tiedottaneet, että minun ja miehen vanhemmille ilmoitamme kun lähdemme sairaalaan, muille laitamme tilannetietoa, jos synnytys etenee niin verkkaisesti, että siellä minä tai mies ehditään ilmoitella whatsapilla, muutoin kerromme kun on syntynyt. Kovasti se silti kaikkia kiinnostaa, ja tavallaan kysely ei sitten häiritsekään minua juuri ollenkaan. Varmasti siksi, että supistuksia ja muita kummallisia synnytystä ennakoivia tuntemuksia on ollut pari viikkoa päivittäin, ja vähintään joka ilta, jolloin kysyjille on ollut kerrottavaa. Tiedän kyllä naisia, joilla ei ole ollut supistuksen supistusta ennen varsinaisen synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä…), jolloin varmasti ”joko nyt?”-kysymystan vastaanottaminen on hieman ärsyttävämpää, kun ei ole mitään kerrottavaa. Itse olen voinut kertoa kaikille, että jotain tapahtuu koko ajan, vaikkakin hitaasti.

Synnytystä odotellessa, olen saanut tutustua kevään isoon teemaan, eli #minämyössynnyttäjänä-kampanjaan, minkä ehkä olisin ensisynnyttäjänä mieluummin jättänyt synnytyksen jälkeiseen aikaan. Niin paljon siellä oli kauhutarinoita, huonosti terveydenhoitohenkilökunnan hoitamia traumoja ja poikkeustilanteita, joita en malttanut olla lukematta. Myönnän, että kyllä minua kammottaa välinpitämättömät ja nuivat hoitajat, mutta toisaalta sellaisia ihmisiä olen tavannnut elämässäni aiemminkin terveydenhuollon parissa, muiden sairauksien hoidossa. Itsellä onkin etuna se, että olen viimeiset parikymmentä vuotta rampannut sairaaloissa ja tavannut kaikenlaista henkilökuntaa. Kaikki eivät todellakaan suhtaudu intohimoisesti työhönsä tai asiakaspalvelumentaliteetilla potilaisiin. Ylipäänsä, synnytys harvoin on mikään helppo homma tai pikkujuttu, ja rapatessa roiskuu. Ajatus tulevasta kivusta tuntuu epämiellyttävältä, ja välillä pelottavalta. Uskon kuitenkin, että pystyn sen sietämään ja kunhan pidän keskusteluyhteyden auki henkilökuntaan, tarvittaessa pyydän ja vaadin kivunlievitystä, sitä kyllä saan riittävästi. Pakko uskoa. Itse yritinkin jossakin välissä keskittyä lukemaan vain positiivisia tarinoita ja siten psyykkaamaan itseäni siihen, että asiat VOIVAT mennä putkeen ja helposti. Onneksi olen menossa synnyttämään sairaalaan, josta olen viime kuukausilta kuullut vain hyviä kokemuksia, joten lähden luottavaisin mielin sen henkilökunnan hoidettavaksi, ja laitan oman sekä lapseni terveyden heidän käsiinsä.

Vaikka raskauden alussa aikana pelkäsin hirveästi raskauden menettämistä, ja sitä että en kaikesta huolimatta saa tämän lopputuloksena lasta, näin loppumetreiltä katsottuna kaikki on mennyt hämmentävän hyvin. Se, että vielä synnytyksessä joku voisi mennä pieleen, toki mietityttää edelleen. Kuitenkin, hoitohenkilökunnan arvioiden mukaan, meillä on erittäin hyvät lähdökohdat synnytykseen. Lapsi on optimaalisessa tarjonnassa, laskeutunut ”lähtökuoppiin” ja valmiina syntymään, liikkuu ahtaasta olosta ja supistuksista huolimatta vilkkaasti eikä minulla ole mitään huolta hänen liikkeidensä hidastumisesta. Itsellä liikkuminen on yllättävän sujuvaa vieläkin, ja vaikka kaikenlaista turvotusta ja liitoskipua on, jaksan olla ja elää, kävellä maalla ja rappusissa, käydä kaupassa ja kahvilla. Yksi kätilö sanoi, että hänen mielestä pitkillä naisilla (hurraa, minun yli 175cm mittani!) synnytykset sujuu keskimäärin paremmin ja vauvat on parempivointisia, ja kiitteli hyvää fyysistä kuntoani ja sitä, että olen normaalipainoien, mikä on omiaan vähentämään riskiä komplikaatioihin.

Eli enää on jäljellä loppuhuipennus, projektin loppuselvitys ja päätähden saapuminen paikalle. Tule jo!