Nallekarkit ei mene tasan

Yksi viidestä tai kuudesta raskaana olevasta kokee keskenmenon. Onhan se ikävän suuri luku, mutta aika moni ei koe. Suurin osa sikiöistä pääsee terveinä vauvoina hengissä maailmaan ja naisesta tulee äiti. Joko ensimmäisen kerran tai uudestaan. Itse en tiedä hommasta mitään. Kuukauden päivät viime vuoden puolella ehdin totutella ajatukseen siitä, että naisen, vaimon, ystävän ja työntekijän lisäksi kohta pitäisi olla äiti. Enää en uskalla tehdä sellaista ajatusleikkiä päässäni. En myöskään ole koskaan innostunut ”mitä tekisit jos voittaisit lotossa” haaveilustakaan.

Mutta onneksi homma joillakin onnistuu. Nyt alkaa olla ne viikot, jolloin viimeistään nuo samaan aikaan raskaaksi tulleet ja saman lasketun ajan kuukauden tutut alkavat tulla ulos kaapeistaan raskausuutisten kanssa. Oma serkku ja puolisoni kaksi serkkua ilmoittivat hiljattain odottavansa esikoista. Eli, tästä eteenpäin suvun tapaamisissa on aivan taattua päästä osaksi tätä hössötystä. Kuinka toivoisinkaan, että voisin kääntää pois päältä aivoissani sen mekanismin, joka jatkuvasti muistuttaa minua ”sinä voisit olla tuossa”. Minä voisin olla se, jota onnitellaan ja jolta kysellään kaikeenlaista siitä, mitä olemme suunnitelleet tulevan varalle. Pyysin puolisoani kertomaan yleensä kaikkien muiden asioista juoruilevalle ja hössöttävälle anopille tapahtuneesta, jotta hän osaisi olla suu soukemmalla kun vierailemme kylässä. 

Jopa hyvin läheisten ihmisten raskaudet aiheuttavat jonkin verran apeutta. Kun ystäväni sai hiljattain toisen lapsen, tuntui siltä, että tuohon pisteeseen on itselläni vielä niin hirvittävän pitkä matka, että en osaa edes toivoa sitä enää itselleni. Toinen ystävä on viimeisillään raskaana niinikään toista odottaessaan ja kyläily siellä meni hyvin, mutta illalla harmitti ja teki mieli olla omissa oloissaan ja sisäisesti surkutella omaa paskaa tuuria elämässä.

Ventovieraat raskaanaolevat herättävät yllättävän paljon harmistusta, vaikka kuinka yrittäisi ajatella että heidän elämästään ja vaikeuksistaan en tiedä mitään. Käymme silloin tällöin katselemassa myytäviä asuntoja, jos vastaan tulisi mielenkiintoinen kohde. Osittain asunnon etsimisen motivaationa oli ja ehkä on edelleen se mahdollinen perheenlisäys. Asuntonäytöissä tuntuu epäreilulta nyynätä samaa kämppää, kuin pariskunta, jossa nainen on selvästi raskaana. On välillä olo, että miksi me tätä kämppää katsellaan, nuohan sen tarvitsevat paljon enemmän, meillä olisi kumminkin vielä piiiitkään tai ehkä ikuisesti yksi huone tyhjänä. 

Oman vauvakuumeen aikanaan herättyä, tuli kiinnitettyä aikaisempaa enemmän huomiota raskaana oleviin, mutta nyt hommassa on inhottava negatiivinen twisti. Kun näen kaupassa sivusilmällä naisen, jolla on massaa keskivartalolla, huomaan tarkkailevani heitä ajatuksella ”ei kai se vaan ole raskaana” ja kyttääväni jo aivan varmasti asiallisuuden rajat ylittävällä intensiteetillä ihmisten (raskaus)vatsoja. Ai kamala, olen havainnut olevani helpottunut, kun voin ihmisen ulkomuodosta ajatella, että ”ok, hän ei varmaan ole raskaana, koska ruumiinrakenne on muutoin vaan keskikohdasta isompi”. 

Kateus toisten onnesta tuntuu nololta ja se hävettää niin paljon, etten ääneen kyllä kovin helposti tätä myöntäisi. Näin sitä vaan muutoin asiallisesti käyttäytyvän, kovia kokeneen ihmisen mieli myrkyttää ajatuksia kaikenlaisella ikävällä.