Onneksi olkoon!

Kun on raskaana 31. viikolla, hommaa ei voi enää piilotella mitenkään. Ei silti, että tässä mitään yrittäisin, mutta mitkä hyvänsä kaavut paljastavat tällä hetkellä möhömahan armottomasti. Toki nykymaailmassa ihmiset alkavat olla jo kiitettävän tietoisia siitä, että raskausutelut eivät ole mikään paras kahvipöytäkeskusteluaihe, vaikka kuinka nuoren naisen keskivartalo näyttäisi paisuneelta. Minultakaan kukaan ei ole suoraan kysynyt ”Oletko raskaana?”, korkeintaan vähän kierrellen ja kaarrellen ja sivulauseista asiaa haistellen. Silti huomaan kanssaihmisten katseiden kohdistuvan nopeasti vatsanseutuuni. Jos kyseessä on ihminen, jolle en ole omin sanoin suoraan tuonut tilaani esiin, alan aina miettimään, pitäisikö minun jotenkin ”avata peli” ja tuoda aihe hyväksyttyjen keskusteluteemojen joukkoon itse. Esimerkiksi työpaikalla on lukuisia ihmisiä, joille en tietenkään ole raskaudestani sanonut mitään, koska menen palaveriin puhumaan palaverin aiheista ja jos nimenomaan ei keskustella minun osallistumisestani asiaan kesällä tai syksyllä, en ole aina vaivautunut aivan nostamaan kisua pöydälle, että ”niin kun minähän siis jään äitiyslomalle huhtikuussa”. En tiedä pitäisikö, mutta koen tämän prosessin hirmu työlääksi. Jos oikeasti haluaisin tehdä tilanteeni tiettäväksi kaikille, joiden kanssa saatan vielä ennen vapaalle jäämistäni olla missään tekemisissä, olisin joutunut viimeisten kuukausien aikana tekemään ”niin minähän siis olen raskaana” -keskustelunavauksen noin 5-10 kertaa viikossa.

Asia on periaatteessa ihan ok, koska olen raskaana eikä siitä mihinkään pääse. Jään töistä äitiyslomalle ja olen poissa riveistä eikä siitäkään mihinkään pääse. Mutta oikeasti en ole edelleenkään täysin ”comfortable”sen kanssa, että keskustelisin raskaudestani ihan kaikkien puolituttujen tai kollegoiden kanssa. Keskenmenohistoria on tehnyt minut melko herkäksi ihmisten ajattelemattomille kommenteille. Esim. viime viikolla kuulin kollegalta onnitteluiden jälkeen, miten raskaana oleminenhan on ”maailman luonnollisin asia”. Teki mieli sanoa, että ehkä joillekin joo, mutta minulle ei. Jos itse ei olisi asiaa varten tarvinnut avuksi lukuisia lääkärkäyntejä, tutkimuksia ja paria operaatiotakin, olisi helpompi puhua luonnollisesta asiasta. Ja koska tämä meidän taival tähän pisteeseen ei edes ole rankimmasta päästä, tietäen monia, jotka ”tekevät” lasta vuosikausia, tuntuu tuollaiset kommentit jotenkin tosi köykäisiltä, joiden tiimoilta en edes pysty lähteä keskustelemaan mitään small talkia.

Ylipäänsä asiasta saa tietysti tällä hetkellä koko ajan paljon onnitteluja, koska se on täysin näkyvillä. Varmasti jos toisin tilanteeni esiin kaikissa keskusteluissa, sen n. 5-10 kertaa viikossa, saisin onnitteluita vielä enemmänkin. Olen vaan ihan helvetin huono vastaanottamaan niitä! ”En olekaan muistanut onnitella sinua, onneksi olkoon!” sanoi joku aika sitten harjoitusporukkani kaveri. Teki mieleni sanoa, että ei olisi haitannut, jos et olisi muistanut onnitella, koska itse asiassa en koe onnitteluja tarvitsevani juuri mihinkään (minä kiittämätön ämmä?), suurin onneni on se, että olen raskaana eikä tätä lasta ole mikään keskenmeno tai komplikaatio minulta vienyt. Empaattisia ja myötäeläviä sanoja olisin elämässäni ehkä sittenkin kaivannut niinä hetkinä, kun näytti siltä, että äitiys ja lapsen saaminen ovat niin kaukana tulevaisuudessa, ja joudun suunnittelemaan koko elämäni uudelleen lapsettomuuden varalta.

Toisaalta, en tiedä olisiko kovin moni kommentti osunut ja parantanut oloani tuolloin, silloin nimenomaan lapsen jo saaneet ihmiset tuntuivat niiltä, jotka oli kaikkein vaikein kohdata. Tänä päivänä onnittelijoita ovat useimmiten nimenomaan ne jo äidiksi tulleet, eivät juurikaan ne, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole. Onpa vaikeaa..

Onnittelut raskaudesta ovat joka tapauksessa jotain sellaista, joka tuntuu kovin ennen aikaiselta. Vähän niin kuin baby shower-kutsut, joita myös hiukkasen kavahdan. Iloita nyt jostain, joka ei vielä ole kuitenkaan varmaa! Saadessani onnittelut, vastaan mekaanisesti ”kiitos” ja koitan hoitaa siitä mahdollisesti avautuvan keskustelun pian pois päiväjärjestyksestä ja sitten palata johonkin arkipäiväisempään aiheeseen. Ovatko muut raskaana olijat jotenkin parempia ottamaan onnitteluja vastaan? Innokkaampia keskustelemaan raskaudestaan puolituttujen kanssa (läheiset ystävät ja suku erikseen)? Minä en ole näinä 7 kuukautena oppinut. Ehkä yritän panostaa siihen, että osaan sitten puhua itse vauvasta.