Hyväksyn sen, mitä en voi muuttaa
Aikamoista aforismihöttöä tuo otsikko, mutta nähtävästi noin kolme kuukautta on itselläni se aika, jonka kestää päästä keskenmenosta yli – ainakin sen verran, että normaali elämä ja arki alkaa tuntua elämisen arvoiselta. Keskenmenosotkut (kirjaimellisestikin) laskettuna mukaan, kolmannet menkat oli ja meni ja kolmas kierto on käynnissä. Kaksi ovulaatiota on mennyt ohi, ilman raskauden alkamista ja näihin kuukautisiinkin alkaa jo tottumaan. Tätä mun elämäni on taas jonkin aikaa.
Tänään ajattelin, että jos olisin edelleen raskaana, tuntisin varmasti nyt jo vauvan potkut vatsassani. Vastaavaa ajatusleikkiä olen toki harrastanut keskarin jälkeiset ajat muutoinkin (”tänään olisi ollut ultraäänitutkimus” jne), mutta nyt tuntui ensimmäistä kertaa että ajatukseen pystyi suhtautumaan jotenkin neutraalisti, ilman suurta tuskaa. Vähän niin kuin jos joskus ajattelen työpaikan viestintäkoordinaattoria ja mietin, että jos olisinkin lähtenyt opiskelemaan viestintää, voisin olla tuossa. Mutta en ole ja elämäni on ihan ok.
Koin erittäin suurta tyytymättömyyttä työtehtäviinikin viime kuukausina ja mieli teki lähteä lätkimään koko paikasta. Onneksi en lähtenyt, sillä tänään tuntui siltä, että kyllä tässä nykyhommassa on asiat ihan riittävän hyvin ja voin saada tästä riittävästi iloa, vaikka moni asia onkin sellainen, johon en ole tyytyväinen. Mutta koska en voi vaikuttaa tiettyihin suuriin linjoihin ja päätöksiin, annan niiden asioiden olla ja keskityn omiin asioihini. Tajusin, että tyytymättömyyteni johtui siitä, että koko elämältä tuntui kadonneen suunta, kun en ollutkaan tulossa äidiksi. Kova toive siitä, että keskarin jälkeen olisin päässyt pian takaisin haluamaani tilaan, taisi aiheuttaa vaan entistä enemmän ahdistusta, koska se ei toteutunut. Samalla kaikki muukin elämässä tuntui jotenkin epäonnistumiselta, ikään kuin kaikki aikaisemmat päätökseni olisivat olleet vääriä, koska ne johtivat epäonnistuneeseen raskauteen. Diippiä, mutta niin kieroutunutta logiikkaa, jos nyt on mitään logiikkaa ylipäänsä.
Mitä olisin toivonut, että keskenmenon saatuani joku olisi minulle kertonut tästä? No sen, että henkiseen ylipääsemiseen menee useampi kuukausi ja sinä aikana (ja varmasti sen jälkeeenkin) tuntuu välillä niin pahalta, että koko elämä vaikuttaa täysin merkityksettömältä. Haastavinta tässä kaikessa lienee juuri se, että vaikka sisäisesti huutaa tuskaansa, ulospäin pitäisi kuitenkin näytellä normaalia, pukea joka aamu päälle, mennä töihin ja olla kuin ei oliskaan. Jokainen tästä selvinnyt on mun sankari.