Luulin jo, että kesäkuuhun mennessä meillä olisi jo vauva. Vaan ei, vieläkin odotellaan hui-niin jännittävän synnytyksen alkamista ja sitä, että saisimme viimein vauvan syliimme ja pääsisimme näkemään, millainen hän on. Ja onhan hän  kunnossa. Kuusi viikkoa äitiyslomaa tuli tarpeeseen, koska uni alkoi olla niin heikkoa, että nyt ihmettelen mistä ihmeestä kaivoin energiaa viimeisiin työviikkoihin.

(Toisaalta, mietin tätäkin paikallisen sopimisen kautta. On se kumma, että kaikkien on pakko jäädä äitiyslomalle viimeistään 5 viikkoa ennen laskettua aikaa. Olisin saattanut voida tehdä osa-aikaisesti hommaa vielä pari viikkoa, mutta myös ne muutama viikko ennen loman alkua olisivat olleet helpompia, jos viikonlopun olisi voinut aloittaa jo perjantaina tai torstaina. )

Mutta, pelin henki tällä hetkellä on odottelu. Saan päivässä 1-3 viestiä, jossa tiedustellaan erinäisin kiertoilmaisuin tai suorasanaisemmin olenko jo synnyttänyt. Olemme kyllä tiedottaneet, että minun ja miehen vanhemmille ilmoitamme kun lähdemme sairaalaan, muille laitamme tilannetietoa, jos synnytys etenee niin verkkaisesti, että siellä minä tai mies ehditään ilmoitella whatsapilla, muutoin kerromme kun on syntynyt. Kovasti se silti kaikkia kiinnostaa, ja tavallaan kysely ei sitten häiritsekään minua juuri ollenkaan. Varmasti siksi, että supistuksia ja muita kummallisia synnytystä ennakoivia tuntemuksia on ollut pari viikkoa päivittäin, ja vähintään joka ilta, jolloin kysyjille on ollut kerrottavaa. Tiedän kyllä naisia, joilla ei ole ollut supistuksen supistusta ennen varsinaisen synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä…), jolloin varmasti ”joko nyt?”-kysymystan vastaanottaminen on hieman ärsyttävämpää, kun ei ole mitään kerrottavaa. Itse olen voinut kertoa kaikille, että jotain tapahtuu koko ajan, vaikkakin hitaasti.

Synnytystä odotellessa, olen saanut tutustua kevään isoon teemaan, eli #minämyössynnyttäjänä-kampanjaan, minkä ehkä olisin ensisynnyttäjänä mieluummin jättänyt synnytyksen jälkeiseen aikaan. Niin paljon siellä oli kauhutarinoita, huonosti terveydenhoitohenkilökunnan hoitamia traumoja ja poikkeustilanteita, joita en malttanut olla lukematta. Myönnän, että kyllä minua kammottaa välinpitämättömät ja nuivat hoitajat, mutta toisaalta sellaisia ihmisiä olen tavannnut elämässäni aiemminkin terveydenhuollon parissa, muiden sairauksien hoidossa. Itsellä onkin etuna se, että olen viimeiset parikymmentä vuotta rampannut sairaaloissa ja tavannut kaikenlaista henkilökuntaa. Kaikki eivät todellakaan suhtaudu intohimoisesti työhönsä tai asiakaspalvelumentaliteetilla potilaisiin. Ylipäänsä, synnytys harvoin on mikään helppo homma tai pikkujuttu, ja rapatessa roiskuu. Ajatus tulevasta kivusta tuntuu epämiellyttävältä, ja välillä pelottavalta. Uskon kuitenkin, että pystyn sen sietämään ja kunhan pidän keskusteluyhteyden auki henkilökuntaan, tarvittaessa pyydän ja vaadin kivunlievitystä, sitä kyllä saan riittävästi. Pakko uskoa. Itse yritinkin jossakin välissä keskittyä lukemaan vain positiivisia tarinoita ja siten psyykkaamaan itseäni siihen, että asiat VOIVAT mennä putkeen ja helposti. Onneksi olen menossa synnyttämään sairaalaan, josta olen viime kuukausilta kuullut vain hyviä kokemuksia, joten lähden luottavaisin mielin sen henkilökunnan hoidettavaksi, ja laitan oman sekä lapseni terveyden heidän käsiinsä.

Vaikka raskauden alussa aikana pelkäsin hirveästi raskauden menettämistä, ja sitä että en kaikesta huolimatta saa tämän lopputuloksena lasta, näin loppumetreiltä katsottuna kaikki on mennyt hämmentävän hyvin. Se, että vielä synnytyksessä joku voisi mennä pieleen, toki mietityttää edelleen. Kuitenkin, hoitohenkilökunnan arvioiden mukaan, meillä on erittäin hyvät lähdökohdat synnytykseen. Lapsi on optimaalisessa tarjonnassa, laskeutunut ”lähtökuoppiin” ja valmiina syntymään, liikkuu ahtaasta olosta ja supistuksista huolimatta vilkkaasti eikä minulla ole mitään huolta hänen liikkeidensä hidastumisesta. Itsellä liikkuminen on yllättävän sujuvaa vieläkin, ja vaikka kaikenlaista turvotusta ja liitoskipua on, jaksan olla ja elää, kävellä maalla ja rappusissa, käydä kaupassa ja kahvilla. Yksi kätilö sanoi, että hänen mielestä pitkillä naisilla (hurraa, minun yli 175cm mittani!) synnytykset sujuu keskimäärin paremmin ja vauvat on parempivointisia, ja kiitteli hyvää fyysistä kuntoani ja sitä, että olen normaalipainoien, mikä on omiaan vähentämään riskiä komplikaatioihin.

Eli enää on jäljellä loppuhuipennus, projektin loppuselvitys ja päätähden saapuminen paikalle. Tule jo!

Kun on raskaana 31. viikolla, hommaa ei voi enää piilotella mitenkään. Ei silti, että tässä mitään yrittäisin, mutta mitkä hyvänsä kaavut paljastavat tällä hetkellä möhömahan armottomasti. Toki nykymaailmassa ihmiset alkavat olla jo kiitettävän tietoisia siitä, että raskausutelut eivät ole mikään paras kahvipöytäkeskusteluaihe, vaikka kuinka nuoren naisen keskivartalo näyttäisi paisuneelta. Minultakaan kukaan ei ole suoraan kysynyt ”Oletko raskaana?”, korkeintaan vähän kierrellen ja kaarrellen ja sivulauseista asiaa haistellen. Silti huomaan kanssaihmisten katseiden kohdistuvan nopeasti vatsanseutuuni. Jos kyseessä on ihminen, jolle en ole omin sanoin suoraan tuonut tilaani esiin, alan aina miettimään, pitäisikö minun jotenkin ”avata peli” ja tuoda aihe hyväksyttyjen keskusteluteemojen joukkoon itse. Esimerkiksi työpaikalla on lukuisia ihmisiä, joille en tietenkään ole raskaudestani sanonut mitään, koska menen palaveriin puhumaan palaverin aiheista ja jos nimenomaan ei keskustella minun osallistumisestani asiaan kesällä tai syksyllä, en ole aina vaivautunut aivan nostamaan kisua pöydälle, että ”niin kun minähän siis jään äitiyslomalle huhtikuussa”. En tiedä pitäisikö, mutta koen tämän prosessin hirmu työlääksi. Jos oikeasti haluaisin tehdä tilanteeni tiettäväksi kaikille, joiden kanssa saatan vielä ennen vapaalle jäämistäni olla missään tekemisissä, olisin joutunut viimeisten kuukausien aikana tekemään ”niin minähän siis olen raskaana” -keskustelunavauksen noin 5-10 kertaa viikossa.

Asia on periaatteessa ihan ok, koska olen raskaana eikä siitä mihinkään pääse. Jään töistä äitiyslomalle ja olen poissa riveistä eikä siitäkään mihinkään pääse. Mutta oikeasti en ole edelleenkään täysin ”comfortable”sen kanssa, että keskustelisin raskaudestani ihan kaikkien puolituttujen tai kollegoiden kanssa. Keskenmenohistoria on tehnyt minut melko herkäksi ihmisten ajattelemattomille kommenteille. Esim. viime viikolla kuulin kollegalta onnitteluiden jälkeen, miten raskaana oleminenhan on ”maailman luonnollisin asia”. Teki mieli sanoa, että ehkä joillekin joo, mutta minulle ei. Jos itse ei olisi asiaa varten tarvinnut avuksi lukuisia lääkärkäyntejä, tutkimuksia ja paria operaatiotakin, olisi helpompi puhua luonnollisesta asiasta. Ja koska tämä meidän taival tähän pisteeseen ei edes ole rankimmasta päästä, tietäen monia, jotka ”tekevät” lasta vuosikausia, tuntuu tuollaiset kommentit jotenkin tosi köykäisiltä, joiden tiimoilta en edes pysty lähteä keskustelemaan mitään small talkia.

Ylipäänsä asiasta saa tietysti tällä hetkellä koko ajan paljon onnitteluja, koska se on täysin näkyvillä. Varmasti jos toisin tilanteeni esiin kaikissa keskusteluissa, sen n. 5-10 kertaa viikossa, saisin onnitteluita vielä enemmänkin. Olen vaan ihan helvetin huono vastaanottamaan niitä! ”En olekaan muistanut onnitella sinua, onneksi olkoon!” sanoi joku aika sitten harjoitusporukkani kaveri. Teki mieleni sanoa, että ei olisi haitannut, jos et olisi muistanut onnitella, koska itse asiassa en koe onnitteluja tarvitsevani juuri mihinkään (minä kiittämätön ämmä?), suurin onneni on se, että olen raskaana eikä tätä lasta ole mikään keskenmeno tai komplikaatio minulta vienyt. Empaattisia ja myötäeläviä sanoja olisin elämässäni ehkä sittenkin kaivannut niinä hetkinä, kun näytti siltä, että äitiys ja lapsen saaminen ovat niin kaukana tulevaisuudessa, ja joudun suunnittelemaan koko elämäni uudelleen lapsettomuuden varalta.

Toisaalta, en tiedä olisiko kovin moni kommentti osunut ja parantanut oloani tuolloin, silloin nimenomaan lapsen jo saaneet ihmiset tuntuivat niiltä, jotka oli kaikkein vaikein kohdata. Tänä päivänä onnittelijoita ovat useimmiten nimenomaan ne jo äidiksi tulleet, eivät juurikaan ne, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole. Onpa vaikeaa..

Onnittelut raskaudesta ovat joka tapauksessa jotain sellaista, joka tuntuu kovin ennen aikaiselta. Vähän niin kuin baby shower-kutsut, joita myös hiukkasen kavahdan. Iloita nyt jostain, joka ei vielä ole kuitenkaan varmaa! Saadessani onnittelut, vastaan mekaanisesti ”kiitos” ja koitan hoitaa siitä mahdollisesti avautuvan keskustelun pian pois päiväjärjestyksestä ja sitten palata johonkin arkipäiväisempään aiheeseen. Ovatko muut raskaana olijat jotenkin parempia ottamaan onnitteluja vastaan? Innokkaampia keskustelemaan raskaudestaan puolituttujen kanssa (läheiset ystävät ja suku erikseen)? Minä en ole näinä 7 kuukautena oppinut. Ehkä yritän panostaa siihen, että osaan sitten puhua itse vauvasta.