Elämänmuutos – äitipuhe

Seuraa tämän blogin toinen sisältövaroitus, koska nyt seuraa avautuminen. Ei synnytys-sellainen, vaan ihan verbaalinen.

Olen raskaana nykyään ihan out and loud. Kuljen möhömaha pystyssä töissä, harrastuksessa, vapaalla, ystäviä tavatessa. Kyllä, maailma: OLEN RASKAANA! Tulkaa keskustelemaan kanssani siitä, tiedustelkaa ruumiintoiminnoistani samaan tapaan kuin aiemmin keskustelimme säästä, kertokaa minulle omat varmat näkemyksenne virtsanpidätyslihasteni toiminnasta raskauden jälkeen (ja tietysti ikuisesti siitä eteenpäin), olettakaa minun toimivan samalla tavoin kuin te toimitte ja jakakaa itsestäänselviäkin vinkkejä, ja ennenkaikkea muistakaa kertoa kaikki kauheimmat tarinanne synnytyksestä ja vauva-arjesta. Älkää missään nimessä unohtako, että olen kohta aivan täysin eri ihminen kuin ennen!

——

Muutoksia, muutoksia…Ajattelin jossain vaiheessa, että kaikista elämänmuutoksista, joita tässä perheellistymisprojektissa tapahtuu, lapsettomasta naisesta äidiksi muuttuminen olisi jotenkin *sisäisenä* muutosprosessina se henkisesti kaikkein hankalin muutos. En ole enää yhtään varma. Eniten hermoja, ymmärrystä, armoa ja anteeksiantoa on vaatinut se muutos, joka liittyy siihen, miten ulkopuoliset suhtautuvat raskaana olevaan naiseen eri tavalla kuin aiemmin ja miten asiasta puhutaan, nimenomaan muiden äitien toimesta. Ja kuulkaa kanssaihmiset, ilman tätä muutosta olisin voinut elää.

Ruumiintoimintojen vatvominen. Taustaa: Olen ollut vuosikausia tavalla tai toisella kroonisesti sairas. Näihin diagnooseihin on sisältynyt paljon ruuansulatusongelmia, tuki- ja liikuntaelinvaivoja, mielialan vaivoja… Mutta nyt kun olen raskaana, aivan samanlaisista vaivoista pitäisi keskustella kaikenlaisissa sosiaalisissa kohtaamisissa toisten naisten kanssa. Samat naiset ovat kyllä aiemmin tienneet perussairauksistani ja niiden oireista, mutta silloinkin kun ovat päätyneet keskusteluun terveydentilastani, se on johtunut siitä, että olen itse vastannut ”miten menee?” -yleiskysymyksiin hieman liian avoimesti ja he lähinnä kohteliaisuudesta tiedustelevat vointiani. Silloin keskustelut ruuansulatuksen toiminnasta / nivelkivuista / jne. olivat nopeita kysymys-vastaus-seuraava aihe -tyyppisiä. Nyt samoista vaiheista kehkeytyy pitkiä ja yksityiskohtaisia keskusteluja aivan toisella innolla. Siis sen toisen osapuolen näkökulmasta, koska yhtäkkiä samat vaivat muuttuvat paljon mielenkiintoisemmaksi kun niiden syynä ei ole tylsä krooninen sairaus, vaan vauva, iiiik! 

Koska minulle kävi näin, kaikille käy näin. Epäilen, että suomen kieleen uinutta sä-passiivia ei keksinyt Mika Häkkinen vaan toisiaan neuvovat äidit. Useat äidit – ja oman havaintoni perusteella usean (>1) lapsen äidit ovat kunnostautuneet tässä eniten – puhuvat minulle sellaisella otteella, että ”kohta sinäkin teet näin” tai ”sinullekin sitten käy näin”, mistä en pidä yhtään. Neuvominen tiukassa tilanteessa ja jostakin käsillä olevasta asiasta on erikseen, mutta kun joku toinen vie keskustelun oma-aloitteisesti raskaudestani siihen, että alkaa kertomaan miten hänen mielestään minä alan kohta hypelöimään kaikki päivät vauvan vaatteita, tai miten minua ei kohta kiinnosta työnteko enää ollenkaan, tai miten varmasti kohta minunkin virtsanpidätyskykyni on ikuisiksi ajoiksi mennyttä, alkaa savu nousta korvista ja tekee mieli pistää suoraa huutoa siihen paikkaan.

Ensinnäkin: Mistä lähtien äitiys on jotakin sellaista, joka saa jokaisen naisen toimimaan samalla tavalla? Millä logiikalla minä, joka olen ollut hyvin erilainen ihminen kuin nämä äitiyteen jo aiemmin perehtyneet ystäväni jo silloinkin, kun kummallakaan meistä oli lapsia, nyt automaattisesti muuttuisin samanlaiseksi kuin he, vain siksi, että saan lapsen? Onko joidenkin näkemys äitiydestä näin kapea? Samat ihmiset varmaan kasvattavat lapsensakin tiukkaan tyttö-/poikarooliin, jossa poikkeuksia keskiarvoon ei sallita, kaikkien on vaan käyttäydyttävä samalla tavalla. Ja toiseksi: Ja mistä lähtien synnytyksen pahimmista vaivoista – joita kaikki eivät edes saa ihanan vauvan kylkiäisenä – muistuttaminen on toisten äitien keskeinen tehtävä? Näille oman elämänsä anatoomikoille tekisi mieli sanoa, että jos ette ole huomanneet, internet on keksitty, ja että minä kyllä olen aika päiviä sitten lukenut jo kaikista virtsanpidätysongelmista ja repeytymistä ja kohdunlaskeumista, mutta perehdyn niihin mieluummin ammattilaisten tekemisen asiantuntija-artikkeleiden kautta, kuin kokemeusasiantuntijoiden terapiaistuntoa muistuttavien tilityspurkausten kautta, joita minulle heitellään milloin missäkin arkipäivän tilanteessa kun en ole ollenkaan varautunut tällaisiin ”kevyisiin” aiheisiin. Olen toki pahoillani kaikkien puolesta, joille raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jättänyt toivomisen varaa. En silti ymmärrä miksi ensimmäistä lastaan odottavan pitää toimia itkutyynynä kolmen lapsen äideille, jotka haikailevat 25-vuotiaan vartalonsa perään. Newsflash: Ei minunkaan vartaloni ole enää 10 vuoteen näyttänyt siltä, miltä kaksvitosena. Minä saan syyttää siitä ihan omaa laiskuuttani ja liikunnan puutetta, en raskauksia tai synnytyksiä (tai sitä, ettei mies vahtinut lapsia tarpeeksi niin en päässyt äitiyslomalla jumppaan…).

Kohta kun olet äiti, pääset meidän salaseuraan. Lapsettomana, sinkkuna tai parisuhteellisena ihmisenä, roolini oli ilmeisesti ollut joillekin ystävilleni hieman hankala. Tilanne on ehkä sama, kuin jos kaveriporukassa kaikki muut ovat naimisissa, mutta mukana pyörii yksi ”villiä sinkkuelämää” viettävä. Kun hän viimein pariutuu, muut huokaavat helpotuksesta ja kokevat huomattavasti helpommaksi kutsua sinkun sijasta  pariskunta mukaan illanviettoon tai tuplatreffeille. Vähän samassa hengessä minulla on ystäviä, joiden kanssa olimme erittäin läheisiä ennen heidän perheellistymistään, mutta heidän tultuaan äidiksi, yhteytemme jotenkin heikkeni. En esimerkiksi ole ollut kertaakaan kutsuttuna (yksin tai mieheni kanssa parina) yhdenkään näistä ystävistä lapsien syntymäpäiville, tai heidän perheensä Linnnanmäkiretkelle, mäenlaskuretkelle tai mukaan lomareissulle samaan Italian vuokra-villaan heidän perheensä kanssa. En ole toki itsekään ehdottanut, mutta koen kyseessä olleen nimenomaan heidän vaikeutensa yhdistää ystävyyteemme heidän äiti-roolinsa, koska minä en ole ollut äiti. Tai sitten ajattelivat minun puolestani, etten varmaan kokisi mukavaksi olla lapsiperheen mukana heidän hälinässään. Joskaan koskaan en ole sanonut kenellekään näistä, etten pidä heidän lapsistaan tai en viihtunyt heidän lastensa seurassa – päin vastoin. No, kovasti muistutellaan siitä, miten parisuhteessa voi tulla ongelmia jos ei osaa yhdistää vaimo- ja äitirooleja, mutta voisi tästä ystävyyspuolesta myös varoitella, ja nimenomaan niitä äitejä, ei meitä lapsettomia kavereita.

No, nyt sitten sain juuri näiltä äideiltä ehdotuksen, että sitten kun minulla on lapsi, voisimmeko alkaa viettää perheaikaa yhdessä. Eli, että koko heidän laumansa ja sitten meidän lauma yhdessä johonkin. Hämmennyin asiasta niin etten ensin tiennyt mitä ajatella. Miten se, että minulla on vastasyntynyt, jotenkin maagisesti tekisi minusta ja puolisostani aikaisempaa parempia seuralaisia heidän kouluikää lähestyvien lasten kanssa? Oletetaanko, että minä jotenkin salamaniskusta ymmärtäisin oman vastasyntyneen nyytin myötä entistä paremmin heidän perhearkeaan ja siten soveltuisin paremmin porukkaan? Olenko ollut heidän elämässään jossakin eri kategoriassa tähän asti, ja nyt minulla on mahdollisuus siirtyä äiti-kategoriaan? Hämmensin heitä kysymällä, sisältyykö tähän tarjoukseen heidän lapsiperheidensä kanssa yhteisille reissuille osallistumiseen se ehto, että pitää nimenomaan olla oma lapsi ja perutaanko tarjous jos lapsi esim. ei selviäkään hengissä tähän maailmaan. Okei, vähän julmaa, mutta niin on ystävyyssuhteiden kategorisoiminen äitiyden perusteella, varsinkin kun nämä tietävät, että olen kyllä vuosia halunnut päästä äiti-kategoriaan, mutta matka sinne on ollut vähäsen mutkainen. 

Muutos on varmaa. Jos ei muuta, niin sen tietää, että muutos tulee. Olen ihan asennoitunut siihen, että vauvan myötä monta ajatusmallia, käyttäytymiskaavaa ja arvoa täytyy laittaa uusiksi, eikä voi olettaa, että muutosta pystyy välttelemään. Omaa sisäistä muutosta saa rakennella pään sisällä, oman kodin turvassa siinä tahdissa kuin haluaa. Ulkopuolisen maailman silmissä muutos on jo tapahtunut ja siihen voin ainoastaan yrittää suhtautua kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä. Ja jättää pahimmat rageilut ja kimpoilut tänne anonyymiin blogiin :). 

perhe raskaus-ja-synnytys lapset vanhemmuus

Ajatukseni sukupuolesta

Kun kerroin ensimmäisiä kertoja ystäville, että olemme ehkä vähäsen pikkasen raskaana, alkoi heti hiillostus sukupuolesta. ”Kerro sit heti kun tiedät kumpaa sukupuolta on tulossa, niin saat sit ehkä meidän Mimmin/Jäbän vaatteita!”. Suurin piirtein tällainen oli lapsia jo saaneiden tuttujen ensimmäinen kulma asiaan. Ymmärrän, että jokainen vanhempi haluaa mahdollisimman nopeasti nurkistaan pois kaikki tarpeettomat vauvatarvikkeet, viis siitä, että jos ne tuo ystävälle kuukausitolkulla ennen laskettua aikaa, ne ovat sitten tyhjänpanttina ties miten pitkään jonkun muun kaapeissa. Hieman ahdistaa koko lastenvaaterumba ja yksi suuri parisuhteeni tasa-arvohaaste tulee olemaan miehen integroiminen mukaan tähän vaaterulettiin, jottei tämä metatyö jää vain minulle. Vinkkejä otan vastaan. Oletan, että ensimmäinen asia on suhtautua ymmärryksellä siihen, kun mies yhdistelee ylä- ja alaosien kuosit ”ihan väärin”.

Mutta siihen vauvan sukupuoleen. Kuten aika montaa muutakin asiaa, toppuuttelin myös sukupuolihysteriaa vauvahössötyksestä innostuneiden ystävieni parissa heti alkuunsa. Oikeastaan, olin ja olen edelleen niin fokusoitunut lapsen yleisterveyteen ja kehityksen normaaliin etenemiseen, että penikset tai vaginat eivät minua ole kauheasti kiinnostaneet. Nyt ymmärrän, kun joku kuittaa ”tyttö vai poika?!”-tivaamiset fraasilla ”kunhan on terve”. Niin, sitä mekin toivomme kaiken päivää, jopa niin paljon, että jos ultraäänitutkimuksessa jostain syystä tätä keskeistä faktaa ei olisi saatu selville, olisin todennut hui hai, ja ajatellut että selviää sitten kevväämmällä. 

Koko vaate- ja tarvikehysteria hämmentää minua päivittäin keskusteluforumeilla ja fb-ryhmissä. Monille raskauden yksi olennaisimmista aktiviteeteista tuntuu olevan tarvikkeiden pohtiminen, vertailu, etsiminen ja hankkiminen. Mahdollisimman aikaisin vielä. Toki ymmärrän, että uutena niihin saa menemään niin paljon rahaa, että keskituloinen pariskunta ei sellaista investointikönttiä kestä. Tässä kaikenlaiset fb-kirppikset ja perinteisemmät kirpparit, sekä kavereiden lasten vanhat kierrätysvaatteet osoittavat kirjaimellisestikin arvonsa. Mutta, kamppeiden värikoodittaminen tuntuu olevan alusta asti olennainen elementti hommassa. Tykkään kyllä itsekin kuoseista (lähinnä raidoista ja palloista..), väreistä ja söpöilystä (lähinnä eläimistä) vaatteissa, mutta minun on vaikea hahmottaa esimerkiksi ”pettymystä” liittyen siihen, että jos saakin pojan, ei pääse hypelöimään kaikkia ihania tyttöjen vaatteita. Kai pojankin voi pukea kivasti? Värikkäästi, kivoihin kuoseihin? Toisaalta, jos tytön kivasti pukeminen (siis sellainen joka ei kuulu pojan kivasti pukemisen kategoriaan) tarkoittaa haaleanvaaleanpunaista, mekkoja, ”frilla”paitoja (opin hetki sitten tämän frilla-termin!), isoja rusettipantoja (voiko sellainen olla vauvan mielestä mukava päässä, kysyn vaan?) ja röyhelöitä, en itsekään jäisi kaipaamaan sellaista. 

Oma käsitykseni 1-3 kuukautta vanhan vauvan pukemisesta on ”ajattele pukevasi eritteitä räiskivää lötköpötköä, joka erottaa päävärit”. Pötkylän käsittely on joka tapauksessa hankalaa, koska hänen vartalonhallintansa on alkuun olematonta, vaatteita pitää varautua tarvittaessa vaihtamaan monta kertaa päivässä, ja tyyppi itse ei näköaistillaan saa pastellisävyistä mitään irti. Vaaleanpunaisessa tai -sinisessä hän kokee lähinnä olevansa harmaan hyhmän keskellä. Ajattelin siis panostaa ensimmäiset kuukaudet yksinkertaisiin, helposti puettaviin ja yksinkertaisen värisiin kietaistaviin bodyihin, housuihin, haalareihin ja myssyihin, sellaisiin jotka menisivät tarvittaessa sekä poikien että tyttöjen vaatteista. Monen mielestä varmaan tämä on sitä karmeaa sukupuolineutraaliutta, mutta – my child my choice. Ehtii sitä sitten myöhemminkin signaloimaan koko maailmalle lapsensa sukupuolta vaatetuksella, jos se rupeaa tuntumaan omalta jutulta. 

Mutta jos nyt menisi vaatteiden ohi vielä hieman abstraktimmalle tasolle. Mietin paljon sukupuolen tietämisen merkitystä siihen, miten ihmiset suhtautuvat pieneen lapseen. Olen lukenut ihan riittävän monta tutkimusta siitä (ja nähnyt pari videotakin päiväkodin henkilökunnan käytöksestä vauvoja kohtaan), miten ihmiset suhtautuvat vauvoihin eri tavalla, kun tietävät niiden olevan tyttöjä tai poikia. Tyttöjen kanssa jutellaan enemmän ja heihin otetaan enemmän katsekontaktia – näin vahvistaen sosiaalisia taitoja. Poikavauvojen aktiivisuutta tuetaan enemmän, heille tarjotaan avaruudellista hahmottamista ja toiminnallisuutta kehittäviä leluja enemmän. Tyttöjen vilkasta käytöstä suitsitaan enemmän, olettaen että tyttöjen pitää käyttäytyä siivosti. Poikien annetaan kokeilla ja epäonnistua enemmän ja pitää meteliä. Tämä, jos mikä risoo minua. Haluaisin, että lapseni saa tehdä näitä kaikkia asioita, eikä hänen sukupuolensa vaikuttaisi siihen, miten ulkopuoliset häntä kohtelisivat. Voisiko tätä sitten jotenkin edesauttaa vaatteilla, tai onko sellaista edes järkevä yrittää estää? Siis, että kun lapseni ei olisi niin huutomerkkinä tyttö tai poika, ihmiset eivät kohdistaisi hänen ääriversiota omasta käytöksestään sukupuolen mukaan.

perhe raskaus-ja-synnytys vanhemmuus