Seuraa tämän blogin toinen sisältövaroitus, koska nyt seuraa avautuminen. Ei synnytys-sellainen, vaan ihan verbaalinen.

Olen raskaana nykyään ihan out and loud. Kuljen möhömaha pystyssä töissä, harrastuksessa, vapaalla, ystäviä tavatessa. Kyllä, maailma: OLEN RASKAANA! Tulkaa keskustelemaan kanssani siitä, tiedustelkaa ruumiintoiminnoistani samaan tapaan kuin aiemmin keskustelimme säästä, kertokaa minulle omat varmat näkemyksenne virtsanpidätyslihasteni toiminnasta raskauden jälkeen (ja tietysti ikuisesti siitä eteenpäin), olettakaa minun toimivan samalla tavoin kuin te toimitte ja jakakaa itsestäänselviäkin vinkkejä, ja ennenkaikkea muistakaa kertoa kaikki kauheimmat tarinanne synnytyksestä ja vauva-arjesta. Älkää missään nimessä unohtako, että olen kohta aivan täysin eri ihminen kuin ennen!

——

Muutoksia, muutoksia…Ajattelin jossain vaiheessa, että kaikista elämänmuutoksista, joita tässä perheellistymisprojektissa tapahtuu, lapsettomasta naisesta äidiksi muuttuminen olisi jotenkin *sisäisenä* muutosprosessina se henkisesti kaikkein hankalin muutos. En ole enää yhtään varma. Eniten hermoja, ymmärrystä, armoa ja anteeksiantoa on vaatinut se muutos, joka liittyy siihen, miten ulkopuoliset suhtautuvat raskaana olevaan naiseen eri tavalla kuin aiemmin ja miten asiasta puhutaan, nimenomaan muiden äitien toimesta. Ja kuulkaa kanssaihmiset, ilman tätä muutosta olisin voinut elää.

Ruumiintoimintojen vatvominen. Taustaa: Olen ollut vuosikausia tavalla tai toisella kroonisesti sairas. Näihin diagnooseihin on sisältynyt paljon ruuansulatusongelmia, tuki- ja liikuntaelinvaivoja, mielialan vaivoja… Mutta nyt kun olen raskaana, aivan samanlaisista vaivoista pitäisi keskustella kaikenlaisissa sosiaalisissa kohtaamisissa toisten naisten kanssa. Samat naiset ovat kyllä aiemmin tienneet perussairauksistani ja niiden oireista, mutta silloinkin kun ovat päätyneet keskusteluun terveydentilastani, se on johtunut siitä, että olen itse vastannut ”miten menee?” -yleiskysymyksiin hieman liian avoimesti ja he lähinnä kohteliaisuudesta tiedustelevat vointiani. Silloin keskustelut ruuansulatuksen toiminnasta / nivelkivuista / jne. olivat nopeita kysymys-vastaus-seuraava aihe -tyyppisiä. Nyt samoista vaiheista kehkeytyy pitkiä ja yksityiskohtaisia keskusteluja aivan toisella innolla. Siis sen toisen osapuolen näkökulmasta, koska yhtäkkiä samat vaivat muuttuvat paljon mielenkiintoisemmaksi kun niiden syynä ei ole tylsä krooninen sairaus, vaan vauva, iiiik! 

Koska minulle kävi näin, kaikille käy näin. Epäilen, että suomen kieleen uinutta sä-passiivia ei keksinyt Mika Häkkinen vaan toisiaan neuvovat äidit. Useat äidit – ja oman havaintoni perusteella usean (>1) lapsen äidit ovat kunnostautuneet tässä eniten – puhuvat minulle sellaisella otteella, että ”kohta sinäkin teet näin” tai ”sinullekin sitten käy näin”, mistä en pidä yhtään. Neuvominen tiukassa tilanteessa ja jostakin käsillä olevasta asiasta on erikseen, mutta kun joku toinen vie keskustelun oma-aloitteisesti raskaudestani siihen, että alkaa kertomaan miten hänen mielestään minä alan kohta hypelöimään kaikki päivät vauvan vaatteita, tai miten minua ei kohta kiinnosta työnteko enää ollenkaan, tai miten varmasti kohta minunkin virtsanpidätyskykyni on ikuisiksi ajoiksi mennyttä, alkaa savu nousta korvista ja tekee mieli pistää suoraa huutoa siihen paikkaan.

Ensinnäkin: Mistä lähtien äitiys on jotakin sellaista, joka saa jokaisen naisen toimimaan samalla tavalla? Millä logiikalla minä, joka olen ollut hyvin erilainen ihminen kuin nämä äitiyteen jo aiemmin perehtyneet ystäväni jo silloinkin, kun kummallakaan meistä oli lapsia, nyt automaattisesti muuttuisin samanlaiseksi kuin he, vain siksi, että saan lapsen? Onko joidenkin näkemys äitiydestä näin kapea? Samat ihmiset varmaan kasvattavat lapsensakin tiukkaan tyttö-/poikarooliin, jossa poikkeuksia keskiarvoon ei sallita, kaikkien on vaan käyttäydyttävä samalla tavalla. Ja toiseksi: Ja mistä lähtien synnytyksen pahimmista vaivoista – joita kaikki eivät edes saa ihanan vauvan kylkiäisenä – muistuttaminen on toisten äitien keskeinen tehtävä? Näille oman elämänsä anatoomikoille tekisi mieli sanoa, että jos ette ole huomanneet, internet on keksitty, ja että minä kyllä olen aika päiviä sitten lukenut jo kaikista virtsanpidätysongelmista ja repeytymistä ja kohdunlaskeumista, mutta perehdyn niihin mieluummin ammattilaisten tekemisen asiantuntija-artikkeleiden kautta, kuin kokemeusasiantuntijoiden terapiaistuntoa muistuttavien tilityspurkausten kautta, joita minulle heitellään milloin missäkin arkipäivän tilanteessa kun en ole ollenkaan varautunut tällaisiin ”kevyisiin” aiheisiin. Olen toki pahoillani kaikkien puolesta, joille raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jättänyt toivomisen varaa. En silti ymmärrä miksi ensimmäistä lastaan odottavan pitää toimia itkutyynynä kolmen lapsen äideille, jotka haikailevat 25-vuotiaan vartalonsa perään. Newsflash: Ei minunkaan vartaloni ole enää 10 vuoteen näyttänyt siltä, miltä kaksvitosena. Minä saan syyttää siitä ihan omaa laiskuuttani ja liikunnan puutetta, en raskauksia tai synnytyksiä (tai sitä, ettei mies vahtinut lapsia tarpeeksi niin en päässyt äitiyslomalla jumppaan…).

Kohta kun olet äiti, pääset meidän salaseuraan. Lapsettomana, sinkkuna tai parisuhteellisena ihmisenä, roolini oli ilmeisesti ollut joillekin ystävilleni hieman hankala. Tilanne on ehkä sama, kuin jos kaveriporukassa kaikki muut ovat naimisissa, mutta mukana pyörii yksi ”villiä sinkkuelämää” viettävä. Kun hän viimein pariutuu, muut huokaavat helpotuksesta ja kokevat huomattavasti helpommaksi kutsua sinkun sijasta  pariskunta mukaan illanviettoon tai tuplatreffeille. Vähän samassa hengessä minulla on ystäviä, joiden kanssa olimme erittäin läheisiä ennen heidän perheellistymistään, mutta heidän tultuaan äidiksi, yhteytemme jotenkin heikkeni. En esimerkiksi ole ollut kertaakaan kutsuttuna (yksin tai mieheni kanssa parina) yhdenkään näistä ystävistä lapsien syntymäpäiville, tai heidän perheensä Linnnanmäkiretkelle, mäenlaskuretkelle tai mukaan lomareissulle samaan Italian vuokra-villaan heidän perheensä kanssa. En ole toki itsekään ehdottanut, mutta koen kyseessä olleen nimenomaan heidän vaikeutensa yhdistää ystävyyteemme heidän äiti-roolinsa, koska minä en ole ollut äiti. Tai sitten ajattelivat minun puolestani, etten varmaan kokisi mukavaksi olla lapsiperheen mukana heidän hälinässään. Joskaan koskaan en ole sanonut kenellekään näistä, etten pidä heidän lapsistaan tai en viihtunyt heidän lastensa seurassa – päin vastoin. No, kovasti muistutellaan siitä, miten parisuhteessa voi tulla ongelmia jos ei osaa yhdistää vaimo- ja äitirooleja, mutta voisi tästä ystävyyspuolesta myös varoitella, ja nimenomaan niitä äitejä, ei meitä lapsettomia kavereita.

No, nyt sitten sain juuri näiltä äideiltä ehdotuksen, että sitten kun minulla on lapsi, voisimmeko alkaa viettää perheaikaa yhdessä. Eli, että koko heidän laumansa ja sitten meidän lauma yhdessä johonkin. Hämmennyin asiasta niin etten ensin tiennyt mitä ajatella. Miten se, että minulla on vastasyntynyt, jotenkin maagisesti tekisi minusta ja puolisostani aikaisempaa parempia seuralaisia heidän kouluikää lähestyvien lasten kanssa? Oletetaanko, että minä jotenkin salamaniskusta ymmärtäisin oman vastasyntyneen nyytin myötä entistä paremmin heidän perhearkeaan ja siten soveltuisin paremmin porukkaan? Olenko ollut heidän elämässään jossakin eri kategoriassa tähän asti, ja nyt minulla on mahdollisuus siirtyä äiti-kategoriaan? Hämmensin heitä kysymällä, sisältyykö tähän tarjoukseen heidän lapsiperheidensä kanssa yhteisille reissuille osallistumiseen se ehto, että pitää nimenomaan olla oma lapsi ja perutaanko tarjous jos lapsi esim. ei selviäkään hengissä tähän maailmaan. Okei, vähän julmaa, mutta niin on ystävyyssuhteiden kategorisoiminen äitiyden perusteella, varsinkin kun nämä tietävät, että olen kyllä vuosia halunnut päästä äiti-kategoriaan, mutta matka sinne on ollut vähäsen mutkainen. 

Muutos on varmaa. Jos ei muuta, niin sen tietää, että muutos tulee. Olen ihan asennoitunut siihen, että vauvan myötä monta ajatusmallia, käyttäytymiskaavaa ja arvoa täytyy laittaa uusiksi, eikä voi olettaa, että muutosta pystyy välttelemään. Omaa sisäistä muutosta saa rakennella pään sisällä, oman kodin turvassa siinä tahdissa kuin haluaa. Ulkopuolisen maailman silmissä muutos on jo tapahtunut ja siihen voin ainoastaan yrittää suhtautua kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä. Ja jättää pahimmat rageilut ja kimpoilut tänne anonyymiin blogiin :).