Miten se, että ei ole ennen raskauden puoltaväliä uskaltanut luottaa raskauden etenemiseen on vaikuttanut elämään? On iso kasa asioita, joita en ole tehnyt – en uskaltanut, viitsinyt, halunnut, mutta jotka varmasti olisin tehnyt, jos tämä olisi ensimmäinen raskauteni ja olisin autuaan tietämätön raskauden liian aikaisen päättymisen mahdollisuudesta ja siitä, miten raastavan kamalaa sellaisen jälkimainingissa eläminen voi olla. On myös asioita, joita tein, koska ajattelin, että ”pitää varautua myös siihen, että tämä ei jatku”. Koska jokaisessa hyvässä (?) blogissa on listoja, tämä olkoon ensimmäinen listauspostaus!

Asiat, joita en tehnyt, koska varauduin keskenmenoon:

– En ostanut yhtään vauvatarviketta ennen rakenneultraa. En suostunut edes vastaanottamaan niitä kotiini, vaikka olisin ilmaiseksi saanut. Tiedoksi heti, että kyse ei ole taikauskosta, vaan siitä, että mahdollisen menetyksen jälkeen en olisi halunnut katsella hetkeäkään (ehkä ikuisesti) tarpeettomia vauvanvaatteita tai muita kamppeita.

– En kertonut asiasta juuri kellekään. Vitkutin töissä kertomista viikolle 17. Harrastusporukassa kerroin viikolla 19. Suvulle en ole kertonut vieläkään, mikä hieman harmittaa, koska eräs vanha sukulainen, jolle olisin mielelläni halunnut kertoa, kuoli yllättäen kun olin viikolla 16. 

– En ole puhunut somessa julkisesti asiasta mitään, eli ei IG-kuvia tai Facebook-hehkutuksia asiasta. 

– En suostunut varaamaan neuvolaan aikaa ennen varhaisultrassa viikolla 9 nähtyä sydämen sykettä. Käytän sanaa suostunut, koska aikaisemmissa postauksissa mainitsemani alkuraskauden vuoto säikytti minut pahan kerran, tai monta kertaa peräkkäin monena viikkona, ja soitettuani paniikissa päivystyksiin kyselläkseni apua, kaikki muistuttelivat, että olethan varannut neuvolan. Sanoin heille, että en ole enkä varaa ennen kuin ollaan riittävän pitkällä ja tiedän tyypin olevan hengissä.

– En keskustellut vakavissani mieheni kanssa lapsen nimistä. Minulla ei ennen rakenneultraa ollut mitään käsitystä siitä, mitä nimiä mieheni haluaisi vauvalle. Itsellänikään ei ole oikein mitään käsitystä asiasta, koska rehellisesti sanottuna en ole miettinyt asiaa kertaakaan.

– Vitkuttelin vanhoilla rintsikoilla ja ostin turvonneille tisseilleni sopivammat liviit vasta, kun oli aivan liian myöhä ja tissini eivät olleet mahtuneet enää viikkokausiin vanhoihin liiveihin. Ja sanomattakin selvää, että siinä vaiheessa liivit olivat todella nuhjuiset, sataan kertaan pestyt ja virttyneet. Uu, sexy…

Asiat, joita tein, koska varauduin mahdolliseen keskenmenoon:

– Melkein ilmoittauduin harrastusporukan ulkomaanmatkalle, joka on noin kuukausi lasketun ajan jälkeeen. Koska eihän siinä perutussa ilmoittautumisessa menettäisi kuin 100€. (Okei, tämä ei ole ”tein” vaan ”melkein tein”-kategoriaa, mutta koska olin jo merkannut reissun Doodle-kyselyyn, että osallistun ja sitten poistin sen ennen kuin ilmoittautumisen takaraja täyttyi, tämä on henkisesti mulle tätä ”tein”-osastoa.)

– Hain uutta työtä, sain sen ja otin vielä vastaankin. Kyllä, shorttasin! Löin vetoa sitä vastaan, että raskauteni onnistuu. Ajattelin, että jos homma menee kesken ja en hakenut mielenkiintoista duunia, se on vuosisadan vitutus. Ajattelin, että jos edelleen olen työssä, johon olen tyytymätön ja keskeytyneen raskauden jälkeen odottelen taas 8-9 kuukautta seuraavaa raskautta, pääni ei kestä enää moista. Sitten kun työtä tarjottiin, mietin, että nyt jos en tätä ota, ja jotain käy, vitutus paisuu mittakaavaltaan aivan ennen näkemättömään. Kerroin raskaudesta, kun työtä minulle tarjottiin, vaikkei oikeasti lain mukaan tarvitsisikaan, mutta ottivat silti. 

——

Toki tiedän senkin, että ei tämä edelleenkään ole taputeltu juttu. Mitä vaan voi tapahtua, synnytyskin on vielä edessä. Kuitenkin kun takana on jo enemmän kuin mitä edessä on, ja ollaan lähellä viikkomäärää, jolloin ennenaikaiset vauvatkin jo todennäköisesti selviäisivät hengissä, alan uskomaan siihen, että toiveeni perheestä johon kuuluu minun ja puolisoni lisäksi pieni vauva, on mahdollista toteutua.