Tilinpäätös – 2018

Tilinpäätös tälle vuodelle. Muutaman päivän ollessa enää jäljellä tätä vuotta, lienee hyvä hetki tehdä pientä taaksepäin katsomista ja reflektiota kuluneesta vuodesta. Toki verkkainen kirjoitustahtini, yksi kirjoitus/kuukausi edellyttää, että myös joulukuulle osuu yksi tuotos. Josko sitten 2019 sitä hieman tiivistäisi tahtia. Mutta vielä hetkeksi vuoteen numero 2018:

Vuosi ei mennyt niin kuin viime joulukuussa kuvittelin. Joulukuussa kärsitty keskenmeno oli sillä hetkellä luulemani the synkkä aallonpohja. Mutta kuten taloussuhdanteissa ja pörssikursseissakin, kun elää keskellä jotakin tilannetta tai ajanjaksoa, on mahdotonta tietää onko siitä suunta ylös vai alas – trendin voi päätellä vasta jälkeenpäin. Aallonpohja ei siten siis ollutkaan keskenmeno ja sen välitön hoito, vaan koko episodia seuranneet puoli vuotta painottuen talveen ja kevääseen. Raskautta ei kuulunut, terveys reistasi, työkuviot sakkasivat ja henkinen jaksaminen oli äärirajoilla. Mutta vuodenvaihteessa en tiennyt sitä. Haaveillessani joululomalla pian alkavan seuraavan vuoden tapahtumista, mieleeni piirtyi positiivisia raskaustestejä jo ehkä talven tai kevättalven aikana, vauvamaha kesälle, ihana vauva syyskeleille tai aivan vihonviimeistään jouluksi pieni uusi ihminen, jonka voisi koko suvun huviksi sonnustaa pikkupikku-tonttuhattuun. No, en ole Strömsöstä päin kotoisin todellakaan.

Kesällä kaikki on paremmin. Näin jälkikäteen, viime kesä oli se, joka ensin käänsi terveydentilani nousuun, sitten nosti henkisen tilani ja toi mukanaan diagnoosin syistä, jotka haittasivat raskaaksi tuloani. Kesällä, puoli vuotta keskenmenon jälkeen löysin viimein iloa siitä elämästäni, johon ei kuulu raskaus, lapsi tai mahdollinen vanhemmuus. Keväällä näistä elämänalueista iloitseminen tuntui käytännössä mahdottomalta, koska elämä ilman raskautta vaikutti melko merkityksettömältä. In your face, sanoisi karma. Olen aina vähän naureskellut naisille, jotka eivät omasta mielestään tajunneet elämästä mitään / elämässä ei ollut merkitystä / jne ennen lapsia. Nyt sitten itse ilman raskautta valahdin itse ihme apeuden alhoon, kuvitellen että ilman sitä kaikki on paskaa. Mutta kesä, silloin suomalainen herää henkiin! Löysin jonkin henkisen reitin ulos synkkyydestäni, jonkin mahdollisuuden sille, että siinäkin pessimistisimmässä skenaariossa, jossa en saa ikinä omia biologisia lapsia, voisin olla onnellinen. Sen jälkeen maailmassa oli eri tavalla taas valoa ja järkeä.

Syksy, tuo suosikkivuodenaikani toi uutisista hienoimman. Olen aina tykännyt syksystä: ruskasta, vaahteranlehdistä, punaisista, keltaisista ja viimeisenä vihreinä sinnittelevistä lehdistä, kirpeistä aamuista auringonsäteineen, ekaluokkalaisista vähän hukassa koulutiellä, pimenevistä illoista kun ei vielä ole silti kylmä. Olen edelleen hämmentyneen kiitollinen universumille, sattumalle, kenelle hyvänsä siitä, että raskaus osui kohdalleni sittenkin melko nopeasti. Ehdin käyttää mieleni monissa epätoivoisissa mahdollisuuksissa ja kuvitella itselleni monta mahdollista mutkaista kiertoreittiä vanhemmaksi. Ihmisenä kasvattava kokemus on, että saatan ehkä osata asettua vuoden takaista paremmin lapsettomuudesta pitkään kärsinenen kenkiin, joskaan en koskaan varmasti täysin. Musertava epätoivo on edelleen niin lähellä, että voin melkein tuntea sen. Samaistun näihin tarinoihin aina nähdessäni niitä lehdissä tai netissä. Vaikka meillä tällä kertaa tärppsi, pidän sitä taisteluvoittona, jonka eteen piti tehdä järkyttävä määrä töitä, vuodattaa kyyneliä, maksaa satoja euroja ja riidellä aivan liian monia riitoja. Ja silti, se on vasta hauras lupaus jostakin, jota ei vielä ole olemassa kuin ultraäänikuvissa, ruudulla ja neuvolan doppler-laitteen jyskytyksenä.

Vuoden pimeimmät hetket ovat valoisia ja täynnä toivoa. Näin viisi päivää pimeimmän hetken jo ohittaneena, odottelen rakenneultraa, joka koittaa muutamien päivien kuluttua. Vaikka edellisen ultran seulat antoivat vihreää valoa, pari yksittäistä arvoa herättivät hieman hentoista huolta, joten jännitettävää jäi. Monen muun odottaessa rakenneultrasta ennen kaikkea tietoa siitä, onko tulokas tyttö vai poika (koska joidenkin mielestä vauvatavarat tulee valita tietyn värisinä lapsen genitaalien mukaan..), minä jännitän, onhan lapsella kaikki elimet kunnossa, onhan lapsiveden määrä kohdallaan, onhan raajat sellaiset kuin pitää… Vaatteita ja nimiä ehtii miettimään vielä keväälläkin – minä jos kuka tiedän, että kevät voi olla pitkä (kts. aiempi kappale…). Jos uutiset tutkimuksesta ovat hyviä, saatamme jopa ilmoitella laajemmin tulokkaasta. Onneksi kuitenkin monet tähän mennessä tiedossa olevat merkit lupaavat hyvää, joten olen varovaisen toiveikas ensi vuotta kohti. Jos kaikki menee hyvin, saan lähteä ensi vuoteen hyvällä ennustuksella, vatsaa kasvattaen, keskittyen omaan hyvinvointiini ja jaksamiseen, suunnaten ajatukseni kevään ja kesän vaihteeseen. Sinne on siltikin niin vaikea orientoitua, ja uskoa, että se todella tapahtuisi.

Kiitos. En tiedä, ketkä näitä lukevat, mutta kiitos teille. Muutamien kommenttien perusteella mukanani jännittää jokunen henkilö, joka on kokenut vähän tai aika paljonkin samanlaisia ajatuksia tai elämänkulkuja kuin minä. Vaikka internet on täynnä kirjoituksia ja bloggauksia, tuntuu, että Lilykin on eräänlainen ajatusten Instagram, jossa suuri osa sisällöstä painottuu elämän aurinkoisiin puoliin. Niin myös äitiys- ja raskausblogit, jotka ovat usein sellaista hattaraa, jota elämän ja lapsiprojektin kolhima 34-vuotias ei siedä kovin paljon – varsinkaan, jos oma todellisuus näyttää mieluummin tärähtäneeltä, huonossa valossa otetulta valokuvalta sotkuisesta olohuoneesta, jolloin filttereistä armollisimmatkaan eivät pelasta. Olen kirjoittanut jokaista avautumistani ajatellen, että minua pidetään ehkä pessimistisenä valittajaruikuttajana, jonka pettymyksensietokyky on 2-vuotiaan tasoa. Mutta oikeasti en välitä – tämä on mitä ajattelen. En ole varma paraneeko kirjoitusten vinksahtanut sävy vaikka mihin elämä heittelisi, vai onko tämä jatkossakin tätä.

Toivottavasti joku lukee ensi vuonnakin.

perhe raskaus-ja-synnytys raskaus-ja-synnytys mieli

Hitsi, me saatetaan oikeasti saada lapsi

Toisen kolmanneksen alkaessa on varmaan pakko myöntää, että tästä saattaa oikeasti tullakin lapsi. Takana on ensimmäiset 13 viikkoa, niskapoimun mittaus ja kromosomiverikokeet sekä ensimmäisten äitiyshousujen osto (jep, ei mahdu enää vanhat farkut jalkaan).

Keskenmeno ja vaikeudet matkassa tekevät sen, että raskauteen on vaikea luottaa. On vaikea heittäytyä siihen ihanaan raskauskuplaan, haaveilemaan pikkutöppösistä, vaunuostoksista, vauvan nimistä ja äitiyslomasta. Kun tietää, miten yks kaks kaikki voi muuttua ja koko kuviteltu tulevaisuus kadota tuhkana tuuleen, ei voi antaa itsensä optimistisesti (naiivisti) ajatella ”tietenkin minun raskauteni sujuu hyvin”, kun jo kerran rosvosektori osui kohdalle. Jonkun on kuuluttava myös siihen prosenttiosuuteen, jolle ei käy hyvin, ihan sama vaikka enemmistöllä onnistuisikin. Ystävä sanoi muutama viikko sitten hyvin menneen ultran jälkeen, että nyt minunkin pitäisi alkaa vaan nauttimaan raskaudesta. Melkein hermostuin, kun aloin ajattelemaan, että eihän tässä voi mitään nauttia kun vielä on monta etappia edessä ennen kuin ollaan turvallisilla vesillä. Turvallinen tarkoittaa tässä niitä viikkoja, jolloin noin niin kuin teoreettisesti ja lääketieteen näyttöjen perusteella ennen aikaisesti syntynytkin selviäisi hengissä. Eli, jotakuinkin 25. Sinne olisi vielä kymmenisen viikkoa aikaa, eli täysvaltainen nauttiminen ei tämän odottajan osalta ole mahdollista.

Mutta reaktioni ja ajatukseni eivät liene ainutlaatuisia. Keskustelupalstoja ja muita kirjoituksia seuraten, näyttää siltä, että sama (osin irrationaalinenkin) pelko vaivaa suurta osaa niistä odottajista, joilla raskaus on ollut työn ja tuskan takana. Katsoessani niitä, joiden raskaus alkoi helposti (alle puolen vuoden sisään yrityksestä, ja tämä on ihan oma henk. koht. kriteerini ”helpolle”), näen tyypillisesti varhaisessa vaiheessa asian julkistamista, vauvatarvikkeiden ostamista (joskus jo plussan jälkeen) ja jo alkuviikoilla synnytyksen spekulointia ja nimipohdintaa. Siinä mielessä keskenmeno ja muut lapsettomuustuskat vievät ihmiseltä jotakin pois odotuksesta. Ehkä se on myös kiinni ihmistyypistä, mutta tietty optimismi on aika tiukassa tällä taustalla.

Eikä kyse ole siitä, että en olisi yrittänyt. Välillä tietoisesti pakotan itseni pohtimaan sitä skenaariota, jossa minulla olisikin jo sylissäni syntynyt lapsi ja olisin äiti. Välillä pakotan itseni miettimään lapselle nimiä. Olen jopa mennyt testinä vauvanvaateosastolle hypelöimään 50-senttistä bodyä, vain saadakseni itsestäni irti jotakin ihastunutta raskaushypetystä, jota muut naiset näyttävät tuntevan kovinkin helposti.

Vaikka voisin kertoa raskaudestani jo, en vieläkään osaa. Harrastusporukalle en kertonut ja ensi viikon jälkeen alkaa jo joulutauko. Isovanhemmille en uskaltanut kertoa, vaikka isänpäivänä olinkin onnittelujen tiimoilta heihin yhteydessä. Töissä en ole kertonut kenellekään – siellä varsinkaan en haluaisi kenenkään tietävän mitään vielä pitkään aikaan. En ole valmis tekemään raskaudestani ja sen tulevista hetkistä kahvipöytäkeskustelua, joka on väistämättä edessä naisten joukossa heti kun asia on julki. Harmi vaan, että luonto on päättänyt tämän jo puolestani ja kuten kirjoituksen alussa totesin ostaneeni raskausfarkut, mahaa ei pysty enää montaa viikkoa piilottelemaan. Lähdemme ensi viikolla lomareissulle pariksi viikoksi, ja sen jälkeen kertominen lienee väistämättä edessä, jos vielä ollaan raskaana. Jos.

”Jos” on edelleen se sana, jota en unohda lisätä lauseisiini. Kuin se suojelisi minua menetykseltä. (Katsokaa, en ole voitonvarma raskauden onnistumisesta ja nöyränä jatkuvasti tiedostan menetyksen mahdollisuuden, joten arvon lisääntymisen henget/jumalat, älkää rankaisko minua pienen elämänalun menettämisellä!)

perhe raskaus-ja-synnytys vanhemmuus