Jos en olisi kuulunut siihen n. 15 %:iin, jotka kokevat alkuraskauden keskenmenon, ja olisin selvinnyt raskaudesta loppuun olisin näillä helteisillä heinä-elokuun vaihteen viikoilla saanut lapsen.
Jos en olisi kuulunut 1) ensin siihen n. 10 %:iin, jotka keskeytyneen keskenmenon koettuaan ja lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen joutuvat lisäksi kaavintaan, 2) sitten siihen 5 %:iin, jotka tuollaisen kaavinnan jälkeen saavat kohtuun vaurioita, saattaisin hyvällä todennäköisyydellä olla uudestaan raskaana.
Sen sijaan lasketun ajan tienoilla olinkin korjauttamassa lisääntymisvälineistöäni naistentautien osastolla samaan aikaan kun ne, jotka selvisivät raskaudessa loppuun asti olivat siellä synnyttämässä.
Tuntemukset sen jälkeen, kun toivottu raskaus meni kesken ja keskenmenon hoito aiheutti komplikaatioita ja esteitä uudelle raskaudelle, ovat olleet viime viikkoina vaikeita. Olemme vähän alle vuosi aloituksen jälkeen takaisin lähtöruudussa, ja kaiken hoitamisen ja ronkkimisen vuoksi, tilastojen valossa hieman alentuneilla onnistumistodennäköisyyksillä liikkeellä. Moni on saanut vauvansa tässä välissä. Moni matkan meitä myöhemmin aloittanut on jo pitkällä raskaudessa. Me keräilemme vieläkin palasia ja edellytyksiä siihen, että edes voisimme alkaa yrityksen uudestaan.
Vuosi sitten odotin innokkaana ehkäisyn jättämistä. Luin täältä lilystä blogeja, joissa kirjoittajat avaavat ja analysoivat elämäänsä raskauden yrityksen, monien epäonnistumisten ja pienien toivon pilkahdusten keskellä. Ihmettelin niiden verrattaen suurta määrää ja kirjoitusten intensiteettiä, tunteiden voimakkuutta ja sanojen, lauseiden käsinkosketeltavaa tuskaa. Hyppäsin ohi niiden kirjoitusten, joissa puhuttiin kirjainlyhennelmistä ja surtiin, kun tässäkään kuussa ei tullut plussaa. Rehellisesti sanottuna, uskoin ja toivoin, että tuollaiset ongelmat eivät kosketa minua, joten minun ei tarvitse niitä lukea. Vähänpä tiesin. Olisiko tuskani nyt pienempi, jos olisin ottanut tosissani muiden naisten kirjoitukset? Vai onko tätä koskaan mahdollista ymmärtää, jos ei ole vielä asiaa kokenut, tai on päässyt helpommin lapsenteossa yli näiden vaiheiden?
Ystäväni, kahden lapsen äiti, esitteli lasketun aikani tienoilla siskonsa vastasyntyneen vauvan kuvaa minulle ja pohti, miten onkaan varmasti rankkaa olla kuumilla helteillä viimeisillään raskaana (lapsensa ovat syntyneet syys-talvella). Purskahdettuani itkuun, hän sanoi ajatelleensa, että olen jo yli keskenmenosta eikä se enää haittaisi niin paljon. Ajattelin, miten onnekas hän saakaan olla, kun hänen käsityshorisontissaan keskenmeno on jotain sellaista, joka menee vaan ohi kuin vaikkapa ikävä palaute työpaikalla tai vaikkapa epäonnistuminen opiskelujen kokeessa.
