Kun aloimme viime vuonna yrittäämään lasta, pelkäsin vimmatusti että en vaan onnistuisi tulemaan raskaaksi. Aloin henkisesti varautumaan pitkään yritykseen. Toivoin, että kaikesta huolimatta raskauden yritys ei varastaisi kaikkea tilaa elämästäni.

Nyt viime syyskuusta alkaa olla jo aikaa. Silloin otetuissa hääkuvissamme oli samanväriset lehdet kuin nyt, tässä ihanan helteisessä toukokuussa, jolloin kevät kääntyi kesäksi ihan simsalabim käden käänteessä. Alunperin laskin niin, että jos en kesäkuun 2018 loppuun mennessä ole raskaana, hankkiudun yksityisiin lapsettomuushoitoihin, koska ovulaatiotestit ja oikein ajoitetut seksit – pakkohan siinä olisi onnistua. Hieno suunnitelmani meni pieleen ensin ihanalla tavalla ja sitten hirveällä tavalla. Nopean tärpin jälkeinen keskenmeno meni yli ymmärrykseni, koska siihen en ollut osannut varautua yhtään. Ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen, raskauden yritys on ollut läsnä valehtelematta jokaisessa päivässäni ja vienyt kaiken tilan elämästäni ja tulevaisuuden suunnitelmistani.

Siksi kuvittelin, että olisin jotenkin jo tottunut käsittelemään prosessin huonoja uutisia ja valmis henkisesti siihen, että tässä kestää. Mutta ei, nyt olen vollottanut kaksi tuntia putkeen. Tai ei putkeen. Itku tulee kuin suru nyt ylipäänsä: välillä laantuen ja toisinaan puskien päälle ja läpi niin voimalla, että kyynelkanavien kapasiteetti tuntuu loppuvan kesken.

Koko talven ja kevään odottelin malttamattomana, milloin tulen uudestaan raskaaksi ja joka kuukausi petyin. Monta viikkoa meni muiden terveydellisten seikkojen hoitoon, mutta kun lähdin tarkastuttamaan nais-osieni tilannetta gynekologilla, sain musertavia uutisia. Näyttää siltä, että kohtuni on saattanut sittenkin vaurioitua keskenmenon hoidon jäljiltä. Kuukautiseni ovat olleet keskarin jälkeen sangen minimaaliset ja ultraäänimittauksen perusteella kohdun limakalvo on todella ohut, johon lääkärin mukaan vaaditaan jo ihme, jotta siihen mikään hedelmöittynyt munasolu voisi kiinnittyä. (Sain myös verrattain hyviä uutisia: munasarjat ovat kuulemma aktiiviset ja munasoluja riittää, siitä ei kuulemma pitäs jäädä kiinni.) Vaikka ihanan empaattisella lääkärillä oli selkeä näkemys siitä, millaisilla askelilla asiaa kannattaa edistää, tutkia ja mahdollisesti hoitaa, väkisinkin menee pari kuukautta, ennen kuin mitään voidaan tehdä millekään. Koska kuukautiskierto. Tuskaisinta oli kuulla sanat ”tässä tarvitaan nyt kärsivällisyyttä, näissä asioissa vaan valitettavasti kestää”. Kaksi kuukautta siihen, että edes tiedetään missä mennään ja voidaan edes hoitaa mitään.

Mistä sitä kärsivällisyyttä saisi lisää ja miten? Tuntuu, että se kaikki on jo käytetty ja säkin pohja häämöttää. Miten muut raskautta kovasti toivovat ja projektissa pienemmin tai isommin pettyneet pitävät päänsä kasassa? Kaikki hyvät ja edes kohtalaiset vinkit kelpaavat nyt ja harkitsen jo jonkinlaiseen terapiaan hakeutumista.