35-vuotiaat naiset ovat pilanneet kestävyysvajeen

Sisältövaroitus: avautuminen.

Vuoden kuluttua olen pelottavassa 35 vuoden iässä, jonka jälkeen hedelmällisyys on lähes loppu, ja kannattaa ehkä jo alkaa julkisesti pyytelemään anteeksi omaa henkilökohtaista vastuutaan ja osuuttaan kestävyysvajeeseen – jos siis ei jälkikasvua siihenkään mennessä ole kuulunut. Antti Rinteen hashtag synnytystalkoot on jo aivan klassikko (off-topic, kinda: Synnytystalkoot oli valmiiksi ideoitu konseptivastaukseni hetkeen, kun olisin joutunut töissä ilmoittamaan raskaudestani, ja joku olisi kommentoinut siihen äitiyslomista ja tuuraajien etsimisen vaikeudesta tms. ”Ajattelin, että kun nyt käskettiin aloittaa nämä synnytystalkoot, niin tottakai tunnollisena naisena heti ryhdyin änäs hommiin. Mikäs on sun kontribuutio näihin talkoisiin, onko jo tulossa vai onko vaimon vaihdevuodet jo tulleet?”) ja nyt sitten valtionvarainministeriön nerokkaimmat tutkijat ovat muistaneet tarkistaa, että heidän pitkän aikavälin mallinsa perustuvat laskelmille, jossa jokainen nainen maassamme pullauttaa keskimäärin kaksi lapsukaista maailmaan, ja että muutamat isohkot poliittiset päätökset on nyt aivan virheellisten oletusten pohjalta tehty, elleivät vähän äkkiä kaikki naiset ala heti heti synnyttämään lapsia. Naisena, jonka lapsettomuuden suurena tekijänä ovat olleet ne asiaan haluttomat ja/tai vastuuttomat seurustelukumppanit, tämä herättää suurta hilpeyttä/ärsytystä. Neitseellisesti ne naiset vissiin sikiävät, kun koko ilmiöstä unonhtuu toistuvasti se miesten osuus asiaan.

Lapsentekoon ryhtyminen on ilmeisesti jossakin paradigmassa edelleen vain ja ainoastaan naisen päätös, johon miehellä ei ole mitään osuutta eikä arpaa. Naiset ”unissakävelevät” hedelmällisyytensä ohi, ovat liian urakeskeisiä, liian nirsoja, haluavat perfektionistisesti, että ”kaikki” (mikä hemmetin kaikki? eikö ammatti, työpaikka ja vakaa toimeentulo just äsken ollut se, johon pitää aktiivimallin uhalla pyrkiä?) on valmista ennen kuin voi alkaa lapsentekoon. Ja ennen kaikkia, me kolmekympiset naiset emme ilmeisesti ole kuulleet vieläkään, niistä kymmenistä meitä syyllistävistä ja moittivista artikkeleista huolimatta, että raskaaksi tuleminen vaikeutuu MERKITTÄVÄSTI kolmenviiden jälkeen. Mutta ei hätää, tämä on ilmeisesti ainoastaan naisen ongelma, ei sen miehen. Ei sen miehen, joka pelkää lapsiperhearjen pilaavan myös hänen uransa, parisuhteensa, ja estävän kaiken kivan kuten matkustelun ja kalliit harrastukset. Hänen ei tästä syyllistämisestä tarvitse välittää, koska julkisen narratiivin mukaan (myös: kiitos, Sauli N.!) miesten siittiöt pysyvät kuosissa lähes siihen saakka, kunnes arkunkansi laitetaan kiinni. Koko asia on muotoiltu niin, että naisten pitää olla asiassa aktiivisia, miehillä hedelmällisyys säilyy pidempään. Rivien välistä tätä ajatusta voinee täydentää sillä jatkoajatuksella, että jos vaimon hedelmällisyys on mennyttä mutta mies myöhemmin haluaakin lapsen, hän voikin sitten kätevästi edelleen lisääntyä jonkun muun kanssa. 

Ei ole yksi tai kaksi miestä, jotka ovat aivan yllättyneitä, että kun ehkäisy jätetään pois, raskaaksi ei tulekaan heti ylihuomenna, ja vaikka tärppäisi, kesken voi mennä. Ja, että siitä päätöksestä, kun jättää ehkäisyn pois, menee enemmistöllä yli vuosi, ennen kuin yhtään lasta on maailmaan syntynyt. Kun mukaan laskee yllärit ja jännärit, mitä prosessiin voi sattua, jokaisen PARIN kannattaa henkisesti varautua siihen 1,5-2 vuoteen. Mutta ehei, kouluterveydenhuolto keskittyy vain siihen teiniraskauspainajaiseen, jossa jo yhdestä seiskaluokkalaisen pojan touhutipasta voi seurata raskaus, ja ainoa mitä pitää tietää on ehkäistä sitä raskautta kaikin keinoin. Meitsin yläasteaikana neuvottiin yleisesti, että pitäs käyttää sekä pillereitä että kondomia. Kas kun ei vielä pessaaria, marimekon pitkää yöpaitaa ja siveysvyötä. Näiden yläasteen valistussanojen jälkeen kovin moni mies ei muuta lisääntymisterveyteen liittyvää neuvoa mistään saakaan, joten onko ihmekään, että miespuoliset saavat olla autuaan tietämättömiä prosessin mahdollisista vaikeuksista kunnes niihin itse törmäävät.

Missä vika? Aihetta käsitellään aina yhden näkökulman kautta, ja se näkökulma vasta ihan viime päiviin asti on vältellyt kuulemasta itse niitä kolmekymppisiä naisia. Välillä asiasta puhuu ministeri, joka kaipaa veronmaksajia (ja ehkä myös vähän 50-lukua…). Sitten lääkäri, joka puhuu vain munasolujen iästä (samalla heitelleen vankalla yhteiskunnallisella asiantuntemuksella analyysiä, miksi naiset jättävät munasolunsa käyttämättä kakskymppisenä). Sitten valtionvarainministeriön edustaja, jonka (ehkä myös vähän nolona siitä, ettei itse ole tajunnut asiaa vaikka siitä on kirjoiteltu viimeiset viisi vuotta aivan jatkuvasti) duunit ovat menneet ihan pieleen kun ihmiset eivät lisäännykään kuin ennen. Lopulta joku muisti myös miehet, mutta onneksi heidän lapsettomuuskohtalonsa onkin yhteiskunnan aiheuttaman syrjätytymisen syytä, eikä minkään henkilökohtaisen valinnan tai itsekkyyden syytä. Vaikka Ylen Akuutti-ohjelma olikin se, joka taas tämän aiheen pinnalle raahasi, on kiitettävä Ylen toista ohjelmaa, Kulttuuricocktailia ja erityisesti Areenasta löytyvää radiokeskustelua, jossa ääneen otettiin harvinaisesti naisia ja lapseton lapsista haaveileva MIES. Minuakin eniten vituttaa se, että monimutkainen, monisyinen elämänvalintoja kuvaava asia tiivistetään johonkin yhteen munasoluun tai veronmaksuun. Syitä lapsettomuudelle on miljoonia, alkaen ihan pariutumisen vaikeudesta nykypäivänä. Väestöliiton asiantuntija twiiteissään tosin oli sitä mieltä, että ”ei tässä ole ollenkaan syyllistävä sävy naisia kohtaan, ihan vaan faktoja kerrotaan.” Julkista mediatilaa käyttäviltä poliitikoilta – erityisesti miespuolisilta ja keski-ikäisiltä sellaisilta – on aika laiskaa typistää ongelma yhteiskunnalliseksi asiaksi kun kyseessä on kuitenkin hyvin henkilökohtainen päätös, jonka takana on monesti paljon pohdintaa, huolta ja toivetta.

Miksi tämä kirvoittaa avautumaan? Siirryttyäni ”emmä tiedä haluanko lapsia”-tilasta ”haluan mahdollisuuden yrittää lasta”-tilaan, ja projektissa ikävästi epäonnistuttuani olen edelleen tilanteessa, jossa haluaisin olla raskaana mutten ole. Pian saatan olla, tai sitten en. Sairauteni on pahentunut, mikä saattaa suurella todennäköisyydellä vaikeuttaa hedelmöittymistä tai aiheuttaa lisää keskenmenoja. Tähän konkurssiin kaikenlainen mediamölinä liittyen siihen, että lapsenteon lykkääminen johtuu naisten itsekkyydestä, vituttaa aivan suunnattomasti. Se, mitä ihmiset lehdistä lukevat, muuttuvat normaaliksi ajatteluksi. Kun lehdessä otsikoidaan uranaisista, jotka eivät halua lapsia tai eivät ymmärrä hedelmällisyyden rajoja, ne vähemmän viisautta ja ajattelukykyä omaavat kansalaiset medborgare kuvittelevat tämän olevan totuus jokaisen kolmekymppisen naisen kohdalla, mikä osaltaan madaltaa kynnystä törppöihin kommentteihin työpaikalla, harrastuksissa ja sukujuhlissa – you name it. Jos olisinkin aktiivisesti lykännyt yritystä, asia olisi helppo ohittaa olankohautuksella, mutta nyt huumorintaju on lopussa tähän aiheeseen liittyen. 

Olen sairastelun takia nukkunut viime ajat todella huonosti. Olen työpaikalla ollut avoin terveydentilastani ja avokonttorissa sanonut julkisesti mistä on kyse ja että työteho on nyt vähän huono. Vieressäni istuva kuusikymppinen mies on varmasti kuullut tämän kaiken ja olen hänelle sanonutkin mistä on kyse. Viime viikolla hän kysyi minulta, että kun olet noin väsynyt niin et kai ole raskaana. Olin kivasti kuukautisten ja ovulaation välissä, joten enempiä keskustelun typeryyttä miettimättä sanoin, että ei ole mahdollista ja että syy väsymykseeni on kyllä tiedossa. Hän halusi vielä jatkaa, että ”kyllä siinä on tuollaisia oireita ja minä olen uralla nähnyt paljon nuoria naisia raskaana, väsymys on yksi oire”. Totesin tiukasti, että tästä ei nyt ole kyse ja pyydän, että keskustelu ei aiheesta jatku. Ukonkäppänä halusi vielä viimeisen sanan asiaan kertomalla, että ”kyllä sinä vielä ehdit”. Tajusin jälkeen päin miten paljon asia raivostutti minua, kun teki mieli sanoa, että tekisin mitä vaan että olisin edelleen raskaana (jos olisin, olisin jo niin paljon, että kukaan ei kyselisi mitään, asia olisi täysin selvä), ja että en tiedä ehdinkö, ja että pidä huoli omista asioistasi. Mutten voinut enkä jaksanut. Asia masensi niin paljon juuri siinä hetkessä.

Ehdotus: Voisiko uutisointi jatkossa puhua enemmän siihen sävyyn, että hedelmällisyys ennen kaikkea pariskuntien yhteinen asia – ei vain naisten asia?

Lisäksi: Voisiko joku poliitikko tai mikä tahansa media ystävällisesti ottaa asiaan isosti kantaa, että perheenperustamiseen liittyvät suunnitelmat ja tilanteet ovat edelleen yksityisasioita, joista ei keskustella jollei asianosainen itse ota asiaa puheeksi?

Plus: Se, että hedelmällisyyden katoamisen kertomiseen aikuisille korkeakoulutetuille naisille tarvitaan keski-ikäinen harmaa mies, on kyllä mansplainauksen maailmanennätys.

suhteet oma-elama raskaus-ja-synnytys uutiset-ja-yhteiskunta

Ikä ja terveys menee, mutta raskaaksi on päästävä?

Nyt näyttää siltä, että raskauden alkamisen odottelu voi kestää kauan ja kaikenlaisia jänniä ja ikäviä saattaa matkan varrella sattua. Raskaus on sellainen mielenkiintoinen erityistila naisen elimistölle, että se myllertää hormonit ja muut toiminnot jo heti alusta lähtien, ja esimerkiksi saattaa laukaistaa joitakin sairauksia. Syksyllä alkanut ja sittemmin keskenmennyt raskauteni aiheutti itselleni kuitenkin jotain pysyvää, vaikkei sitä lasta tästä tullutkaan. ”Kaikki tämä kärsimys, eikä mitään jäänyt käteen!”-tuhahdukseni oli osittain virheellinen…

Mutkia matkaan. En mene tarkempiin detaljeihin, mutta sain hiljattain lääkäriltä vahvistuksen, että minulla on puhjennut krooninen, pysyvä sairaus. Oireiden alkaminen ajoittuu samoihin aikoihin kuin raskaus ja on aivan tyypillistä, että se mistä tässä on kyse, alkaa raskauden aikana tai raskauden jälkeen. Tuntuu absurdilta. Viime kuukaudet ajatusten fokus on ollut vahvasti siinä, että ”tulisinpa äkkiä uudelleen raskaaksi”. Nyt ajatukset on lähinnä yleisterveydentilassa ja mielessä on käynyt jopa ehkäiseminen, sillä raskaus tietysti rajoittaa sitä, millaisia lääkkeitä ja hoitoja voi naiseen käyttää. Alkaen jo siitä, että hedelmöittymisen ja kiinnittymisen aikaan suositellaan vältettävän järeitä tulehduskipulääkkeitä, koska ne saattavat sotkea näitä ihan alkumetrien prosesseja.

Lääkärin tuomio ja lääkkeet. Mutta eniten yllätti terveydenhuollon suhtautuminen tilanteeseen. Todettuaan diagnoosini, lääkäri alkoi esittelemään lääkevaihtoehtoja, joilla tilaani voitaisiin alkaa korjaamaan. Sopersin hänelle, että kun meillä on tämä raskauden yritys ollut päällä niin mitäs nyt sitten. Oletin jo, että ehdotus olisi odottaa puoli vuotta tms. jotta tilanne tasaantuu. Vaan ei – tohtori totesi lakonisesti, että sitten valitsemme lääkkeet joita voit syödä raskauden yrityksen ajan ja sitten kun tulet raskaaksi. Kun hän kävi läpi erilaisia hoitovaihtoehtoa, joita voidaan harkita sitten jos ensimmäiset kokeillut keinot eivät ala tepsimään, löytyi tosi järeältäkin kuulostavia keinoja, jotka kuulemma ovat kuitenkin ihan turvallisia raskauden aikana käytettäväksi.

Ja loppupeleissä monet lääkkeet, joita nytkin sitten vedän, sanovat pakkausselosteessa, että ”ei suositella raskauden aikana”, mutta lääkärin luvalla (ja pikaisen googlettelun perusteella) moisia nappeja voi vetää ihan huoletta. Pääperiaate tuntuu aina olevan se, että suurempi riski raskaudelle (ja sen alkamattomuudelle) ja alkiolle/sikiöllle on se, jos äidin terveydentila on heikko. Elimistö toiminee niin, että jos vatsassa asustelevan tyypin host ei vaikuta riittävän terveeltä tapaukselta, asukki vaan offaa itsensä ja jättää kisan kesken.

Vaivoista viis. Johonkin tällaiseen tilanteeseen koitin viitata aiemmassa kirjoituksessani, jossa mietin sitä, että ihmisten pitäisi laittaa terveytensä kuntoon hyvissä ajoin ennen raskauden yritystä, jotta lähtökohdat onnistuneelle raskaudelle olisivat mahdollisimman hyvät. En vaan siinä tiennyt, että juuri itselläni ei ollut kaikki tarvittavat eväät messissä aikomaani reissua varten. Mutta tässäkään tapauksessa lääkärisetä ei edes harkinnut ehdottavansa raskauden yrityksen tauottamista. Samaisen aiemmin mainitsemani googlettelun perusteella hieman yllätyin, kuinka vakavien kroonisten sairauksien kanssa elävät ja painivat naiset yrittävät – ja tulevat raskaaksi kaiken aikaa. Tai no ei ehkä kaiken aikaa… Mutta usein päätyen vielä tilanteeseen, jossa reissun päässä tuloksena on vauva eikä pelkkää veristä möhnää Helsingin viemäriverkossa. Mutta ilmeisesti usein joutuen odottamaan homman käynnistymistä pidempään kuin ns. terveet ja kohdaten myös enemmän vastoinkäymisiä.

Kestää minkä kestää. Perspektiiviä on ehkä pakko muuttaa. Vielä ei ole mitään näkymää siihen, kuinka kauan kestää että lääkkeet alkavat tehoamaan täysillä. Ei tietoa siitä, millä hoitokeinolla hommaa jatketaan tai ylläpidetään. Ja koska kummallisesti silti raskauden yritys edelleen jatkuu lääkärin luvalla, ei ole mitään näkymää siihenkään, milloin uusi raskaus alkaa. Tällä hetkellä se jopa pelottaa, koska jos perusterveydentila ei ole lääkityksen ansiosta riittävän kohentunut siinä vaiheessa, kun raskaus on alkanut, uuden keskarin mahdollisuus on kohonnnut. Siispä, jos tästä kierrosta ei tärppää, ehkä sittenkään taida olla kovin pettynyt. Sitä paitsi, loppuvuodesta syntyminen ei taida olla mikään lottopotti ihmislapselle. Taitaa olla raskautta yrittävällle täysi mahdottomuus suorittaa laskutoimituksia sille, että jos nyt tulisin raskaaksi, syntyisi lapsi viimeistään joulukuun puolivälissä…

 

suhteet oma-elama raskaus-ja-synnytys mieli