Los días del arcoiris y de las cometas

(c) Felipe Corrêa

 

Täällä. On. Kaunista. Santiago on joka puolelta ympäröity vuorilla. Mihin tahansa suuntaan katson, voisin vaan jäädä tuijottamaan noita vuoria. Keskellä kaupunkia on monta pienempää kukkulaa, joista jotkut vanhoja espanjalaisten linnoituksia kuten Cerro Santa Lucia, jonka laelta eka kuva on.

Chilen kansallispäivä oli viime viikolla, ja sitä juhlittiin joka päivä. Täällä on kuulemma pakko ripustaa Chilen lippu ikkunaan kansallispäiväksi jollei halua sakkoja. Leijojen lennätys kuuluu myös asiaan, koska syyskuussa alkaa olla tarpeeksi tuulta siihen. Talvella sitten kai ei ole. Ja talvihan loppui täällä juuri, 22.9 on kevään ensimmäinen päivä. 

(c) Felipe Corrêa

Oon kuljeskellut kaupunkia välillä yksin ja välillä jonkun kanssa. Kummassakin on puolensa; jos kulkee yksin, kaikki on jännempää ja oppii myös tunnistamaan paikat nopeammin. Toisaalta haahuilu ei sikäli ole kovin hedelmällistä, jos haluaa tietää mikä mikäkin pytinki on. Surffaajat on onneksi avuliaita ja mulle onkin näytetty vaikka kuinka monta spesiaalia paikkaa. Yksi vei mut lempi -empanadapaikkaansa (miten ihmeessä toi pitäis kirjoittaa?? lempiempanadapaikka lol)(empanadat on siis sellasia nannarasvapasteijoita), toinen parhaalle kukkulalle jne. Mut neuvottiin myös tosi kivaan kaupunginosaa, Bella Vistaan, mutta kamerani päätti ryhtyä lakkoon juuri passelilla hetkellä. Sinne jäi upean väriset talot ja graffitit. No, aina ei voi voittaa ja pääseehän sinne takaisin.

Santiago on siitä jännä kaupunki, että vuoret blokkaavat tehokkaasti ilman vaihtumisen, ja tattadaa, kaupunki on oikea saastepesä. Yleensä vuoria ei näe kunnolla, paitsi jos on juuri satanut. Kyllä, oli juuri satanut kun yllä olevat kuvat otettiin. Sateenjälkeiset päivät kulkevat kuulemma nimellä Santiago HD. Saasteissa on yksi bonari: auringonlaskut on usein aivan tajuttoman upeita. Se kamera ei delleenkään toiminut, joten alla olevassa kainon vieno iPhone -aavistus siitä miltä tuolla oikeasti näytti. Taivas oli semi tulessa, ja mä ja Susana oltiin me gusta.

Kuten kuvasta voi myös havannoida, täällä on ihan hitsin kylmä. Mulla on koko ajan suunnilleen kaikki vaatteet päällä, mitä toin. Ne sandaalit ainoina kaupunkikenkinä oli hiuukan optimistista pakkaamista. Mut ei se mitään!

Eilen päätin vihkiä Susanan ja yhden kaverinsa, Javieran, suomalaisen ruokakulttuurin saloihin, ja tein meille pullaa. Yritys oli tuhoon tuomittu alusta lähtien johtuen monista eri seikoista (mm. ihan liian haastavaa saada ne kohoamaan!), ja lopputulos oli yksi massiivinen kohoamaton kivikova pullatoukka, jota yritettiin epätoivoisesti pelastaa hölväämällä päälle kilo voisilmämössöä. Nam nam! No, se voisilmämössö oli tietty hyvää. Itse pullista en ees aloita. Äiti, anteeksi. Saatan sut häpeään.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Saan ton kuulemma mukaan evääksi. Jee.