Heti karkeen: ma tykkaan Perusta ja paljon. Ihan mielettoman monipuolinen mesta ihan joka suhteessa. On vuoristoo, on rantaa, on viidakkoo, on inkoja, on alkuperaisasukkaita, on sita tata ja tuota. Ja ruoka. Oi oi oi. Mun taytyy jossain valissa kirjoittaa siita ihan oma juttunsa, naa ruuat ansaitsee ikioman oodin.

Tahan mennessa oon ehtinyt Mancoraan, ihan Ecuadorin rajalle. Maratoonasin kaksi kertaa vajaat 20 tuntia bussissa,  Arequipa-Lima ja Lima-Mancora. Voi pojat.

Arequipa oli kiva paikka, sellanen perusnatti kaupunki. Mut taalla perusnatteys ei oo saanto vaan poikkeus, ainakin niissa paikoissa jotka ma oon nahnyt joko bussin ikkunasta tai ihan jalkautuen. Taa on Plaza de Armas, joka loytyy kaytannossa jokaisesta vahankaan isommasta kylasta. Suomeksi taa ois varmaan niinkun keskuaukio. Yleensa taalta loytyy ainakin kirkko ja kauppa. Ja paljon puluja. Ihan niita samoja mita Helsingissakin, kuin kotoista!

Olin vaan pari paivaa, hostellissa senkin ajan. Mut kaveri loytyi! Paulo naytti mulle paikkoja ja tuli mun kanssa ostamaan uutta kameraa ettei mua huijattais ihan hirveen pahasti. Illalla kaytiin kuuntelemassa Paulon kamuja kun niilla oli keikka yhdessa baarissa. Salsaa ja cumbiaa. Ma oon alkanut ihan fiilaamaan tata musiikkiakin, siita tulee hyvalle tuulelle. Tosin vaan sopivissa annoksissa, eika esimerkiksi siina yobussissa aamuyolla. Kylla, siitakin on kokemusta:)

Toinen Arequipa-paiva olikin sitten elamani seikkailu. Vaihteeksi. Vahanpa taas tiesin aamulla kun Paulo kysyi etta haluanko lahtea vesiputouksille. Vahan kavelya tiedossa, sanoi han. Kivoja kylia, luontoa, sanoi han. No mikajottei, huudahti taas Laura hymyillen, ja sit mentiin.

Ensin lastauduimme pikkiriikkiseen ”bussiin”, jossa istuimme kaytannossa kaikki paallekkain, lattialla ja seinalla. Kyydissa oli kaikki vauvasta vaariin. Koululaiset oli supersopoja ja niilla oli kaloja muovipusseissa. Ne on noi moykyt tuolla pohjalla, en tieda mika oli kalaparkojen eloonjaamisprosentti koulumatkan jaljilta. Iloisia lapsoset kuitenkin olivat!

Taa pikkuinen nakojaan tahtoi sailyttaa anonyymiytensa. No ei kun, valokuvien ottaminen oli vahan haastavaa ja taa oli ainoa edes jollain tasolla onnistunut.

Sitten paastiinkin kavelemaan! Kaunista ja kuumaa.

Pari tuntia taivallettuamme, tadaa! Ihan yhden laakson peralla ja aikamoisten akrobatianumeroiden (kalliokiipely meets parkour meets maastojuoksu) jalkeen loytyi tama pikku keidas. Kaytiin uimassa ja safkattiin ja katseltiin kun aurinko alkoi laskea.

…mika aloittikin sitten sen varsinaisen seikkailun. Se aurinko laski Ihan. Hitsin. Nopeasti. Ja me oltiin yha siella kalliokiipeilynumeroiden toisella puolella. Kello oli tassa vaiheessa jotain kuusi illalla, ja mun yobussi Limaan lahti kello kymmenen. Koko matka Arequipasta siihen kylaan mista me lahdettiin kavelemaan kesti paivalla jonkun reilun tunnin, ja lisana oli viela se parituntinen apostolinkyydilla takaisin siihen kylaan mista lahti busseja takaisin ihmisten ilmoille. Tarpeetonta sanoakaan, etta pian siella sakkipimeassa pienella polulla olin jo hyvaksynyt, etten ole ehtimassa bussiini. Ei oikeastaan edes haitannut, paitsi vahan se 20e jonka bussilippu kustansi. Enemman haittasi se, etta puolivalissa yhta rinnetta katsottiin alas ja tajuttiin etta ollaan vaaralla tiella. Se oikea siinsi kauuuuuukana alapuolella.

No, ei siina sitten taas mitaan. Paatimme ryhtya viela vahan hc -retkeilijoiksemmiksi (Okei, toi ei kylla ollut sana) ja hylkasimme tiet. Muutenkin ihan liian mainstream. Ylhaalta virtasi alas pieni puronen, jota sitten lahdimme seuraamaan alas. Tassa vaiheessa tajusin, etta hei, mullahan on otsalamppu mukana (kiitti iska!), ja saatiin valoa aina pariksi metriksi eteenpain. Erittain epatodellisissa fiiliksissa ja hihitellen (no mina ainakin) me sitten kiivettiin ne rinteet alas, valilla kalliota, valilla suota, valilla heinaa, valilla puita. Ja loydettiin sille oikealle tielle. Kello oli aika paljon, mutta paatettiin silti yrittaa ehtia siihen mun bussiin, ja niimpa hiihdettiinkin sitten loppumatka elefanttimarssin tahdissa (mina lauloin, Paulo saesti) aika tehokkaasti siihen kylaan, mista aloitettiin vaelluksemme.

Oliko bussia takaisin Arequipaan? Oliko? Eiko ollut? Yllattiko? No ei. 

Siispa seuraavaan vaiheeseen. Kylasta Arequipaan oli varmaan joku 30 kilometria, mutta urheasti, vaikka itse sanonkin, (tai epatoivoisesti…:D) pistelimme vaan jalkaa toisen eteen kuten koko paivan muutenkin. Jokusen ylamaen kaveltyamme, alkoi etaalta kuulua vaimeaa kuminaa. Ja mutkan takaa siintaa valoa. Kylla vain, bussi! Uskotteko, kun sanon, etten ole vahaan aikaan ilahtunut mistaan naysta niin paljon kun tuosta pienesta, rupuisenramisevasta bussista.

No, niin vain kuin ihmeen kaupalla pikkubussi kuljetti mut ajoissa Arequipaan ja ehdin yobussiini. Toi paiva ei kylla unohdu varmaan ikina, sen verran eeppisiin mittoihin meidan seikkailu kasvoi. Ja ihan sairaan hauskaa meilla oli koko ajan!

Tasta johtuen/huolimatta edelleen olen sita mielta, etta niihin kutsuihin vastataan ensisijaisesti kylla.

***

Meanwhile in Arequipa, Peru. The Adventure to the prettiest secret waterfall and back. To, with lots of sun, scenery and sweat; back, in the moonlight without roads. Don`t know which one was cooler.

EDIT: Ihan pakko vaihtaa postauksen nimi kun keskin ton… Say whaaat mika pun!

Vaikka mita on tapahtunut sitten San Pedrosta lahdon. Bolivia vaihtui mulla Peruun, kun kyllastyttiin Viian kanssa sahlaamaan olemattomien bussien kanssa, joilla meidan piti jatkaa Bolivian suola-aavikoille. Mutta hyva nain, kumpaakaan meista ei oikeastaan edes kiinnostanut ne aavikot tarpeeksi. Ainakaan tassa vaiheessa. Ja musta nyt on aina kiva muuttaa kurssia hetken mielijohteesta tai olosuhteiden siihen suuntaan vihjatessa; why push it kun ei ole pakko. 

Talla hetkella bunkkailen Limassa, eli aika kivasti oon saanut taitettua kilometreja pohjoiseen. Vahan kylla liikaa lanteen siihen nahden etta mun pitais olla siella Trinidad ja Tobagossa parin viikon paasta, mutta oh well. Huomenissa olisi tiedossa taas 15 tunnin bussiplajays, maaranpaana Piura ja Mancora. Surffaamaan, vihdoinkin!! Lamminta, vihdoinkin!

Ensimmainen kosketus Perun bussitarjontaan saikaytti sen verran, etta siirryin hyodyntamaan vahan paremman (ja kalliimman) puljun palveluksia. Perun rajalta ekaan yopaikkaan Arequipaan matkasin bussilla, jonka kyydissa lievasti sanottuna vahan hirvitti. Mun viereinen ikkuna oli kiinni purkalla tai jollain vastaavalla, ja kuski ajoi kapeita vuoristoteita kuin hullu. Perun liikenne nyt on jokatapauksessa pahamaineisen kaaosmainen; voimassa ovat lahinna viidakon lait. 

Ehka juuri siksi kontrasti taman ekan reissun ja sit Arequipa-Lima -vali sen paremman firman kyydissa olikin niin koominen. Jalkimmaisessa turvallisuusasiat kerrattiin matkan aluksi kymmenminuuttisen videon kera, ja turvavyon kayttamatta jattaminen kuulemma ilmoitettaisiin poliisille maaranpaassa, jos nyt oikein ymmarsin. Huvittavaa siina oli se, etta niissa ekan yhtion busseissa ei edes ollut mitaan turvavoita. Bussikomedian kiistaton paahenkilo oli kuitenkin Arequipa-Lima -bussin purseri. Kyseinen poika oli ihan mahdottoman tyytyvainen itseensa ja tyohonsa Perun arvostetuimmassa bussipuljussa, ja se nakyi ihan joka tavalla. Hanelle oli kunnia-asia puhua mulle englantia, ihan huolimatta siita etta oisin halunnut puhua espanjaa. Turistit eivat kuitenkaan voi osata espanjaa, lukenee heidan tyoohjeissaan.

No, hyvaa huolta han meista piti. Poika kavi aina kuuluttamassa korkealla aanellaan milloin mitakin, aamupalatarjoilun alkamista tai valietappia. Itse tarjoilu hoitui liian pienessa royheloisessa essussa, jota arvon purseri kaytti myos laukatessaan aina valilla suihkimassa jotain parfyymia tai ilmanraikastinta katonrajaan iloksemme. Matkustajille naytettiin myos elokuvia, hyvanmielen sellasia tottakai. Yksi kertoi Hachi-koirasta, jolle elokuvan kaikki henkilot toivottivat hyvaa huomenta/paivaa/yota aina kaupungilla tavatessaan. Hachi-rukan elama oli kuitenkin tuhoon tuomittu, mutten kerro miten, jos joku vaikka haluaa katsoa taman laatuelokuvan. (Ei, alkaa katsoko.)

Viimeinen silaus ylelliseen matkakokemukseeni oli viihdyttava bingo-ottelu, johon purseri meidat kaikki kutsui. Tassa vaiheessa mun pokka ei enaa pitanyt, vaan kieltaydyin kauniisti kiittaen. 

Huomista reissua odotellessa! Oispa se sama purseri.