Tänä aamuna saapui muuan jokilaiva nimeltään N/M Manoel Monteiro Amazonin keskellä sijaitsevan Manauksen satamaan, Laura muassaan. Oli hyvin lähellä, että kyseinen paatti olisi purjehtinut perille mukanaan Lauran tavarat mutta ei Lauraa.

Tämänkertainen selkkaus sai alkunsa kun laivamme pysähtyi ottamaan lisää rahtia johonkin Amazonin varrella pykätyistä pikkukylistä. Olimme pysähdyksissä toista tuntia, ja piirrettyäni omat jalkani sata kertaa mulle tuli tylsää. Mitä mä ajattelen jos tulee tylsää? Ruokaa tietenkin. Niimpä mä keksin, että nyt kannattaa lähteä sinne kylälle etsimään banaaneja. Koska ilman banaaneja ei ole hyvä. (Banaaneista nimittäin valmistuu mun perusretkimuonaa ja elämän eliksiiriä, banaanikauramössöä.) Ennen laivasta laskeutumista varmistin vielä yhdeltä miehistön pojista (sujuvalla portugalillani… not) että onhan tässä vielä aikaa ennen kuin jatketaan matkaa.

On on, sanoivat.

Puoli tuntia ainakin, sanoivat.

Minä siis huolettomana kylille. Lähtiessäni laiturista, kävi kyllä mielessä että mitähän mä oikein tekisin jos toi laiva lähtis sillä aikaa kun oon poissa. En keksinyt vastausta.

Kävelin rauhassa raittia toria ja hedelmiä etsien. Koko kylänen oli viherkeltaisin lipuin koristeltu ja seinät samoin näillä väreillä maalattu. Melkein joka puoti ja pulju oli kiinni, koska Brasilia sattui juuri silloin pelaamaan Meksikoa vastaan. Maailmanmestaruuskekkerit oli siis isosti läsnä; joka baarissa ja olohuoneessa töllö seinällä, ääni isolla ja ihmiset kaljat edessään katsomossa.

Kohta löytyikin mun banaanit, ja läksin rauhassa palaamaan laiturille. Jonkun korttelin edettyäni ihmiset alkoi sanomaan mulle jotain, että meinaatko matkustaa, laiva lähti jo.

Kauhun kihahdus.

Ette usko miten karmea hetki se oli. Sekunniksi sydän putosi paikaltaan lattianrakoon ja mä karjaisin EEIII!!!!!! Juoksin satamaan nyt se sydän kurkussa väpättäen, ja toden totta, ei mun laivaa missään. Katsoin joen kumpaankin suuntaan valmiina kiljumaan laivani takaisin tai vaihtoehtoisesti melomaan sen kiinni, koska sinne kylään jääminen ei vaan ollut vaihtoehto: mun kamat oli kovaa vauhtia matkalla Amazonia itään, mä en tuntenut ketään kyseisestä kylästä enkä puhunut juurikaan sitä portugalia. Vaan ei näkynyt laivaa vasemmalla ei oikealla.

Minä itkua tuhertaen ja pahan kerran panikoiden sopertelin espanja-portugali-sössölläni että mitä mä teen mitä mä teen ympärille kerääntyville kylyäläisille. Laivan tulo oli nääs viikon kohokohta, ja kylälle unohtunut gringo ennenkuulumatonta. Tyypit osoitti mulle toista laiturikatosta, jossa oli paljon porukkaa katsomassa sitä futista. Katoksen ulkopuolella oli kyseisen porukan pikaveneet parkissa.

Noh, menin sitten katokseen nyyhkien ja asiaani (hyvin epäselvästi) esittämään; ”laiva lähti, laiva lähti, auttakaa”.

Arvatkaa kiinnostiko yhtään ketään mun ongelmat kun telkkarista tuli sitä pirskatin potkupalloa! No ei. Yksi ukko tarjoutui 150 realin (n.60e) edukkaaseen hintaan lähteä jahtaamaan mun laivaa, mutta ei mulla ollut sellaisia rahoja sille antaa. Tilanne siinä jotenkin laantui niin, että huomio siirtyi vetistelevästä tyttölapsesta takaisin sinne telkkarin, ja mä ehdin jo hetken ajatella, että kai mä sitten jään tänne seuraavalla viikolla tulevaa rahtilaivaa odottamaan, tsau rinkka ja kaikki kamat. Sitten se sadanviidenkympin tarjouksen tehnyt ukko heltyi ja kysyi, paljonko mulla sitten oli maksaa. Laksin roponi, ja sain kasaan 50 realia.

Kovaäänisesti mutisten ukko sitten viittoi mut veneeseensä, ja sitten mentiin ja kovaa. Välillä ilmassa, silleen vedenpinnasta vahtia ottaen. Noin vartti me jahdattiin sitä mun laivaa, ennen kuin se tuli näkyviin. Kuskini yritti soittaa sinne radiolla, että täällä ois yks matkustaja lisää, muttei saanut yhteyttä. Hän laittoi sitten hätäpillit soimaan ja mut veneen katolle huitomaan että huomaisivat kuka sieltä tulee.  Onneksi kaikki miehistön jäsenet tunsi mut, olin hengaillut laivalla pari päivää heidän kanssaan ennen sen lähtöä.

Niin sitten pikkuvene kiilasi laivan viereen, sieltä avattiin sivuovi, mä otin kengät kainaloon ja banaanit reppuun ja loikkasin. Parin merimiehen avustuksella, aika kovassa vauhdissa.

Että sillälailla. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja Laura nyt siis Manauksessa niin kuin oli suunnitelmakin. Kuittien ja vitsien määrä loppumatkan ajan oli toki vaikuttava, joka iikka tuli irvimään joka satamassa että meetkö taas ostamaan banaaneja. En mennyt.

En oikein tiedä, mikä on tarinan opetus. Älä luota aika-arvioihin? Vähän lame. Älä jätä laivaasi?

Ainakin tajusin sen ainoon (?) huonon puolen yksin reissaamisessa: kukaan ei ole estämässä, kun saan huonon idean ja hyökkään siltä seisomalta toteuttamaan sitä.

Joo-o.