Ärräärhh, kirjoitin just tän postauksen uudestaan. Juuri kun edellinen versio oli valmis, Firefox päätti potkaista mut ulos. Mitään tallentamatta, luonnollisesti.

No, onneksi kuvan hymy ei hyydy.

Santiagosta matka jatkui La Serenaan, selvästi pohjoisemmaksi ja rannikolle. Bussissa on kivaa ja palanut Laura! Ei aavistustakaan, miten se on mahdollista, koska istuin kyseisessä bussissa koko päivän. No, aina ei voi voittaa.

Matkaeväinä leipää, avokadoja, juustoa ja sitruunaa. Erittäin toimiva kombo itse asiassa! Avokadoja on tullut syötyä tähän mennessä reilusti enemmän kuin laki sallii, pari menee helposti päivässä. OMNOMNOM

Mun host asui tossa oranssissa talossa. Hän surffaa, ja ois vienyt mut ja muut sohvailijansakin, mutta sitten sattui sattuma nimeltä Valle de Elqui.

Yhtenä iltana oli kuitenkin ihan pakko käydä juoksemassa auringonlaskuun, ihan vain jotta idylli olis täydellinen.

Hullusti simpukoita ja hullusti lintuja jotka söi niitä.

Pelikaani! Ainakin jos mun ornitologian osaamiseen on luottaminen. En tiiä onko, mut julmetun iso toi oli.

Varvas omistettu Rebulle <3

Puhhuh. Aika actionintäyteisiä päiviä. Valparaisosta palasin siis Santiagoon muutamaksi päiväksi, lähinnä koska mut kutsuttiin. Ja kyllä kannatti. Siitä lähtien reissu on ollu yhtä seikkailua: aina oon ollu oikeessa paikassa oikeeseen aikaan tavatakseni ne oikeet ihmiset, joiden kanssa matka on jatkunu. 

Puistopiknik ja gourmeesafkat Santiagossa. Kuvan kädet kuuluvat Pablolle, mun hostin kaverille, johon tutustuminen oli ensimmäinen siisti ”sattuma”.  

Pablon oli menossa seuraavana päivänä työasioissa Andeille, ja kysyi multa että haluanko mukaan. Ei, en tietenkään halua? Niinpä seuraavana aamuna autoon lastattiin neljä insinööriä ja Laura, jonka wannabe-ekosydäntä lämmitti kovasti, että Andeille huristelulla oli muukin tarkoitus kun turisteilu. Insinöörit tekivät kovasti mystisiä mittauksia ja toimittivat toimituksia samalla kun mä räpsin kuvia sydämeni kyllyydestä. Mittausten tarkoitus ei ihan selvinnyt reissun aikana, mutta väliäkös hällä.

Sitä toivoo hyvin hartaasti, että sekä omat että muiden jarrut kestää, kun edellä vuoren rinnettä nousee viisi rekkaa lastinaan jotain kivimurskaa tai sepeliä. Ihan yhden vuoren huipulla oli käynnissä tietyö.

40 kurvia eikä riitä! Nousu kesti jotain pari tuntia, alas tultiin puolessa tunnissa.

Tosi korkeella oli tosi random ja tosi ruma pikku kylä. Yhtään ihmistä ei näkynyt.

Huipulla! Kuvassa myös insinööri jolla on kylmä.

Toinen siisti juttu Santiagossa. Mun hostin toinen kaveri kysyi, haluanko pyöräillä vähän. Sanoin joo, miksikäs ei. No, kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa sunnuntaifillarointi vaan Critical Mass Santiago. Eli pyörätapahtuma jonka ideana on saada autoilijat ottamaan pyörïlijät paremmin huomioon. Kyseinen liike (?) toimii ympäri maailmaa, Santiagossa pyöräilijät valloittaa kadut kerran kuussa. Aivan superhyvä fiilis koko tapahtumassa, jengi oli teipannu kaiuttimia pyöriinsä jotta ois musaa. Hymyjä, kannustushuutoja ja yleinen karnevaalimeinki. Toi härveli joka kuvassa näkyy oli niiden insinöörien tuotos, tollanen umpinainen kolmipyörä. Se saavutti suuren suosion ja tais päästä johonkin lehteenkin. Mä sain myös kokeilla sitä ja aikas makee se oli. Vähän ahdas vaan, amatsooni kun olen.

Pyörän selästä heipat Santiagolle ja seuraavaan seikkailuun.