Kolme viikkoa tuli siis vietettyä Iguazùssa ihan mielettömien ihmisten huomassa ja opissa. Mun lähdöstä tulee kohta pari viikkoa, mutta tässä vielä fiilistelyjä tuosta ajasta joen rannassa. Mä olin rehellisesti sanottuna tosi onnellinen kyseisten tyyppien kanssa, ja tuli myös opittua korujen ja tavararoiden väkertämisen lisäksi jotain aika pysäyttävää ihan vieraanvaraisuudesta ja sen lähimmän rakastamisesta. Mulla on tuolla aina koti kun haluan, kaverini Juan lupasi rakentaa mulle huoneen mökkiinsä jos niin haluan.

Muumilaaksoon joen varteen laskeuduttiin sellaista erittäin mutaista ja sateella varsinkin liukasta polkua pitkin jos halusi nopeasti himaan, kuvassa on helpompi mutta pidempi kiertoreitti.

Juan pitämässä sadetta. Lattia ihan märkä.

Tässä on Juanin just ostama maapala jota me raivattiin pihaksi, tähän nousee mökkinsä lähikuukausina sitä mukaa kun tarvikkeet löytyvät. Pihan perällä oli meidän limepuu.

Mun vikoina päivinä löytöpuusta syntyi jo tärkeimmät, työpöytä ja penkki.

Sergio the sensein töitä.

…ja jonkun naapurin takalavalla kaupunniin tuotoksia myymään.

Yksi päivä Sergio ja mä lähdettiin (suht) läheiseen Wandan kaivoskylään etsimään aarteita. Edellisyönä oli satanut _paljon_ ja joki tulvi isosti. Mielettömän värinen.

Oikopolkua lehmiaitauksen läpi! Matkaa oli maantieltä (jonne busseiltiin) viitisen kilometriä.

Ja sitten. Tieltä alkoi löytymään niitä aarteita. Kristalleja ja ametisteja, joita niistä kaivoksista louhittiin oli ihan niin paljon kun sielu sieti kerätä siellä mudassa.

Me hiivittiin myös ihan niihin luoliin asti. Sergio oli ennen tuolla kaivoksessa töissä joten hän tiesi salareitit.

Sitten kotiin (puoli?)jalokiviä puhdistamaan.

Siinä se meidän mökkeröinen seistä pönöttää.

Lisää tän laakson maagisuutta. Kuin kaunis voikaan olla toi näky, ei nyt päivittäin mutta monta kertaa. Keltaperhoset tykkäsi jokirannasta myös.

Lore ja Lua <3 

Naapurin lapsia piirtämässä. Yksi päivä me otettiin kaikki kynät käteen ja alettiin piirtämään toisiamme.

Kalabasa -hedelmän siemenkotia, joista me askarreltiin mate-purkkeja Sergion kanssa.

Eläimistä aasinsillalla (hoho silta myös kuvassa!) vuosisadan vaaran vähättelyyn, joka mulle esitettiin ihan pokerina. Tuossa joessa siis käytiin aina viilentymässä, mä menin ihan vaan seisomaan tohon keskelle. Ei oo syvä, mua ehkä lantioon asti. Yksi päivä Paz jossain sivulauseessa mainitsi että tuolla joessa on KROKOTIILEJÄ. Öööö? Kenenkään muun mielestä tää ei ollut mikään syy pysyä poissa joesta, seuraavaksi mulle taidettiinkin ehdottaa että mennäänkö uimaan. No ei menty. En tuon tiedon jälkeen enää seisoskellut niin antaumuksella ja ajan kanssa tuolla, kävinköhän kertaakaan enää edes nopeasti. Kun toi vesi on vielä noin sameaa, ei ehdi edes karkuun kun ei näe ajoissa hyökkääjää. No joo, muiden mielestä oli tarpeeksi varomista jos katsoi ettei vuoda verta kun menee, sen ne kuulemma haistaa (maistaa?) ja tulee lounaalle.

Ruokaa nuotiolla! Hellasta oli kaasu loppu joten ei auttanut kuin kokata pihalla. Juan se yleensä laittoi ruokaa, se on ollu töissä Karibian jättiristeilijöiden buffet-keittiöissä kolme vuotta. 

Yksi ilta joku sai päähänsä että nyt tehdään kuulkaas pizzaa. Ilman uunia. Onnistuu! Vanha, toimimaton jääkaappi vaan kyljelleen ja nuotio sisään. Ihan superhyvää tuli tuollakin menetelmällä. Ja gyver -pisteet tietty himaan.

Lualla oli 5-vuotissynttärit maaliskuun lopussa, ja niihin päätin päättää myös mun tuollaolon. Kaikki naapurin lapset oli kutsuttu, oli sitä pizzaa ja kakkua.

Onnen ajat. Nytkin tietty, mutta oi mitä porukkaa. Vikana yönä tuli myös sheivattua muiden mukana puoli päätä puliksi, kas näin: