Keskiviikkona 8.6.2016 kello 20:44, viikoilla 41+5, se sitten viimein syntyi – meidän Bambino (tai siis Bambina oikeammin, koska hän on tyttö). 3150 grammaa, 49 senttiä, punertava tukka ja mustikkasilmät. Maailman kaunein vauva.

Tuntuu hullulta kuvitella, että siitä on tasan neljä viikkoa. On pitänyt kirjoitella aiheesta jo useampaan kertaan, mutta noh, tässä nyt on ollut vähän kaikenlaista.

Supistukset alkoivat siis jo sunnuntai-iltana, mutta eivät olleet tarpeeksi tiheässä ja välillä lopahtivat kokonaan. Näin jatkui koko maanantain ja tiistain. Aina iltaa vasten supistukset muuttuivat säännöllisemmiksi ja intensiivisemmiksi, niin etten saanut nukuttua kuin pari hassua tuntia, ja aamulla lopahtivat. 

Tiistai-iltana sama meininki jatkui. Yöllä supistuksia alkoi tulla klustereina: useampi supistus alle minuutin välein, sitten tauko ja taas uusi klusteri… Siinä ei paljoa taas tullut nukuttua. Kuuden aikoihin keskiviikkoaamuna soittelin synnärille (sinne midwife-led osastolle) että joko sais tulla, kun alkoi tuntua, etten kestä enää. Siellä tuumasivat, että voisin hyvin lähteä tulemaan sinne – ja jos homma ei etenisi, voisin mennä synnytyksenkäynnistykseen, joka minulle oli sille päivälle buukattuna joka tapauksessa. Niinpä minä ja Parempi Puolisko kävimme matkaan.

Synnärillä meidät tsekattiin sisään, saatiin (valtaisan iso) oma huone, ja minä ranteisiini rannekkeet. Amy-niminen kätilö, joka otti meidät vastaan, oli itse asiassa sama tyyppi, joka veti tutustumiskierroksenkin! Kovin kauaa ei kyllä hänen seurastan saatu nauttia, siellä oli juuri vuoronvaihto meneillään. Aamuvuorolaiset sitten tulivat meitä morjenstamaan, tsekkasivat tilanteen down below ja kuuntelivat vauvaa dopplerilla. Näitä tilannetsekkauksia tehtiin muistaakseni melko tiheään. Kyselivät halusinko aamiaista (ei kiitos, söin kotona) ja käskivät painaa nappia jos alkaisi tuntua, että haluaisin jotain kivunlievitystä. 

Siinä sitten yritin pysyä aktiivisena ja liikkeellä, pompotella pallon päällä ja mitä vielä. Ei ollut ihan helppoa. Pari tuntia taisin sinnitellä ennen kuin totesin, että ei helvetti, jotain helpotusta kipuihin on pakko saada. Vaihtoehtoina tarjottiin petidiiniä tai tramadolia, joista valitsin tramadolin. Ja ah autuutta, kun se alkoi potkia! Olo oli vähintääkin euforinen. Mukava täti toi tilaamani roast chicken -lounaan (oli menu ja kaikkea, mistä sai valita!), josta söin yhden palan kanaa sekä jälkiruokajäätelön. Jotka sitten hetkeä myöhemmin oksensin, koska opioidit laittaa oksettamaan.

Jossain vaiheessa tramadolin vaikutus alkoi hiipua. Lisää ei herunut, koska edellisestä annoksesta oli kulunut liian vähän aikaa. Kätilö kuitenkin ehdotti, että kokeilisin, josko synnytysaltaassa lämpimässä vedessä lillumisesta olisi apua. Kyllähän siitä oli, varsinkin aluksi. Siellä sitten lilluin, kuunneltiin musiikkia, ja minä nukahtelin (Parempi Puolisko oli vieressä toimittamassa DJ:n ja hengenpelastajan virkaa). Mulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan altaassa viihdyin, mutta jossain vaiheessa totesin, ettei toimi enää, ja halusin pois. 

Tässä kohtaa taisin pyytää lisää kivunlievitystä, ja kysellä epiduraalin perään. Höpsistä pussiin, sanoi kätilö (kuulemma), olin pärjännyt niin hyvin tähänkin saakka, että pärjäisin loppuajankin ilman epiduraalia – toki he minulle sen hankkisivat jos ihan väen vängällä sen vaadin, mutta miten olis  sen sijaan vaikka petidiini? Siinä tuli mukana pahoinvoinnin estolääkekin, mikä toki oli kiva kun oli siinä tullut oksennettua kaikki se vähä, mitä olin saanut syötyä tai juotua. 

Ja ei kun petidiinipiikkiä kehiin. Tässä vaiheessa taisi olla taas jonkinlainen vuoronvaihto, sillä muistan hatarasti uuden kätilön tulleen esittelemään itseään. Samalla hän keksi ehdottaa, että laitetaanpas lattialle jumppamatto ja säkkituoli, jossa voisin makoilla ja nautiskella ilokaasua (tähän saakka kätilöt olivat olleet sitä mieltä, että oli liian aikaista ilokaasulle). Olin tässä vaiheessa niin kujalla väsymyksen, vähäisen syömisen ja juomisen, lääkkeiden sekä ilokaasun yhteisvaikutuksesta, etten oikeastaan tiedä ajan tai tapahtumien kulusta juurikaan. Supistukset tulivat edelleen hirveän kivuliaina klustereina, joiden välissä joko nukuin tai puhuin ihan sekavia (selitin kätilölle mm. kuinka Parempi Puolisko oli syönyt kaikki synnytysevääni…). 

Jotenkin tästä jäätävän pitkästä latenttivaiheesta kuitenkin päädyttiin ponnistamaan. Ilmeisesti kätilöillä oli taas vaihtunut vuoro, sillä sielläpä olikin taas vanha tuttumme Amy (ja lauma kätilöopiskelijoita) paikalla auttamassa vauvaani maailmaan. Tästäkään osuudesta en ihan hirveästi muista mitään: jotain keskustelua siitä, oliko lapsivedet menneet jossain vaiheessa (en edelleenkään tiedä, menikö ne ennen kun pinnistelin vauvan maailmaan, vai siinä samassa rytinässä). Sekavasta tilastani huolimatta kykenin kuitenkin kai aika hyvin noudattamaan kätilöiden ponnistusohjeita, ihana Parempi Puolisko oli erinomainen kannustaja sekä ilokaasuvastaava — ja niin saapui maailmaan Bambina.

Vauveli oli hieman unresponsive, ja lisähapen tarpeessa. Sain sanottua, että antakaa Paremman Puoliskon katkaista napanuora, ja niin hän tekikin, ennen kuin lähti vauvan mukaan hakemaan lisähappea. Siellä oli kuulemma vähän löyhytelty happimaskia vauvan yläpuolella, ja hän oli siitä sitten hyvin nopeasti piristynyt. Nopeasti he sieltä tulivatkin takaisin ja sain beibin takaisin syliini. Hän oli niin mielettömän valpas ja virkku. Isot silmät tillistelivät maailmaa. Siinä vauvaa pidellessäni kysyin, että ”mitä mä nyt teen”. Olin ehkä vieläkin aika pöhnässä, vaikka adrenaliini ja muut hormonit olivatkin selkiyttäneet päätä hurjasti, eikä väsymyksestä ollut enää tietoakaan.

Bambinan strategiset mitat selvitettiin sillä välin, kun kätilöt tarkastivat, olinko minä paikkailun tarpeessa (en ollut!!!!! thank goodness), ja samaan syssyyn vauvalle tuikattiin K-vitamiinipiikki. Vauvan tarkastanut kätilötäti myös totesi kielijänteen olevan kireä — tästä lisää myöhemmin.

Loppuilta ja -yö ihmeteltiin suloista vauvaa, syötiin Happy Mealit, kuunneltiin Paremman Puoliskon kuratoimaa beibi-soittolistaa, harjoiteltiin imetyshommia (kaikki kolme – Parempi Puolisko on nykyisin imetysekspertti), ja oltiin vain niin pirun onnellisia.

Vaikka latenttivaihe kesti ja kesti, aktiivinen synnytys oli vain reilu 3 tuntia, mikä kuulemma ensisynnyttäjälle on melko lyhyt. En kyllä tiedä, että mistä tarkalleen tämän reilun kolmen tunnin laskeminen on aloitettu. Joka tapauksessa olen kiitollinen, ettei siinä sen kauemmin nokka tuhissut; että lisähappitarpeen aiheuttamasta säikähdyksestä huolimatta vauvalla oli kaikki hyvin; että yleisesti ottaen kaikki meni hyvin.