menneillä kaduilla

 

Kuljeskelin kaupungissa joka kerran oli koti. Ensimmäistä kertaa vuosiin minä katsoin entistä kylääni odotuksetta ja tuomitsematta. Ilman epämääräistä levottomuutta rinnan alla, ilman viileää helpotusta siitä etten enää kuulu tänne. Ilman säälinsekaista huvittuneisuutta tai viiltävän kipeää ikävää. 

Jokin meidän välillämme oli muuttunut. Kaupungin ja minun. Minä näin kaiken ja olin silti kevyt.

Uusia rakennuksia, paljon kadonneita.

Monella kassalla tutut kasvot.

Uimaranta, leikkipuisto ja jäätelökioski. Lapsuuden kesät, joissa tervan tuoksu, kilpaa huutavat lokit ja höyrylaivat.

Porttikongi ja sisäpiha.

Aaveita.

Kaventuneet kadut, lyhentyneet välimatkat. 

Lukio, teatteri.

Talo johon muutin omilleni. Pienen elokuvateatterin yläkertaan, kotoisaan yksiöön.

Muistoja joita en koskaan päästä.

Sanoja jotka ottaisin pois jos voisin. Toisia joita toistaisin loputtomiin.

Hopeapajut rivissä.

Sillat, kalliot, saaret.

Vieläkin se sama ruma kalaravintola.

Katsoin kaikkea ulkopuolisena. Vieraana paikoissa jotka tekivät minusta sen joka olen nyt. Kaupunki elää, se jatkuu vaikka ihminen lähtee. Uudet putiikit vanhojen välissä, uudet kasvot ja tarinat. Uudet ja vanhat, jokainen vain käymässä kuten kaikki tässä maailmassa.

Kaupunki ei enää ahdista. Se on, ottaa vastaan ja antaa olla. Se ei jää painoksi hiuksiini, minä en jää kaiuksi sen kujille. Katsomme toisiamme ja päästämme irti.

Juuri siksi, sekä hellän kevätauringon armosta me tulemme nyt toimeen paremmin kuin koskaan.

 

Ensi kertaan, ystäväiseni.