Sebis

Seppo tykkää varpaista. Hän saattaa huomata ihanat varpaansa kesken leikin, käydä kaivelemaan niitä ja tunkemaan pieniä esineitä tai maton hapsuja varpaanväleihin.

Hänen mielestään on hirmuisen hauskaa heittää kiviä veteen. Vietämme yllättävän paljon aikaa puistoissa kyykkien ja etsien sopivia yksilöitä kivikokoelmaamme rattaisiin odottamaan kunnes löydämme sopivan lätäkön, meren tai lammen johon Seppo sitten heittää kivet ja katsoo tarkkaan kuinka ne molskahtavat. Parasta on heittää iso satsi kerralla.

Hän on surkea leikkimään kuurupiiloa: hän etsii minua usein mattojen alta. Mattojen alta, ihan totta.

Hän pelkää kaikkia luonnottomia, mekaanisia  ja äänekkäitä leluja. Hän on juossut karkuun ainakin pirisevää leikkipuhelinta ja kävelevää koiralelua, mutta kaikkien aikojen pahin on Shania Twainia laulava ja korviaan heilutteleva pieni aasi, joka odottaa Seppoa kummilassa ja varmaan vierailee pojan painajaisissa. (Tässä joku youtube-pätkä vastaavasta aasista, ei herkimmille.)

Hän rakastaa kiikkumista. Hän haluaisi aina vai kiikkua kiikkua ja kiikkua. Tai heittää kiviä veteen. 

Hän ilahtuu suunnattomasti löytäessään jotain mitä voi viedä roskikseen – mieluiten biojätteeseen, ilmeisesti biopotaska-astian kannen avaaminen tuntuu tärkeältä tehtävältä. 

Hän on kovin ristiriitainen ihminen. Hän ei esimerkiksi halua pukeutua eikä riisuutua, ei juoda kun on jano, ei kävellä muttei myöskään istua rattaissa, ei lähteä eikä jäädä.

Hän herättää minut usein hellästi silittelemällä, mutta joutuu tavallisesti lopulta vetämään peiton päältäni lattialle kuin elokuvien kakarat konsanaan kun en millään meinaa herätä hänen hipsutteluunsa.

Hän ei jaksa istuskella kylpyammeessa vaan käy isojen ihmisten tapaan suihkussa – mieluiten kylmässä sellaisessa, kiljuen ja henkeään haukkoen.

Hän on keksinyt keittiöjakkaran ja kiipeää sille jatkuvasti tekemään kaikkea tärkeää. Hän esimerkiksi pesee astioita eli avaa hanan, kilistelee haarukoita, tunkee päänsä hanan alle, heittää lasipurkkeja lattialle ja erikoisnumerona on myös kaatanut puoli pussillista maissinjyviä pitkin keittiötä ja heittänyt paketillisen riisikakkuja tiskiveteen.

Hän alkaa pitää aina hirmuista mekkalaa silloin kun hoksaa että nyt hänen toivotaan olevan hiljaa: kun ympärillä käydään keskustelua, kun ollaan rappukäytävässä, kun yritän katsoa Hyviä ja huonoja uutisia. Jumalaton äläkkä.

Hän on kohtelias ja hokee kovaan ääneen ja varsin teatraalisesti NAM NAM NAM etenkin silloin jos ei todellakaan aio syödä ruokaansa.

Hänen mielestään leijonat, dinosaurukset ja karvaiset miehet ääntelevät kaikki suunnilleen samalla tavalla.

 

Semmoinen on meijän Seppo, kaksi vuotta ja kolme kuukautta.