koti
Asetun helposti kodiksi. Kadut ja lattiat jalkojeni alla muuttuvat rakkaiksi pyytämättä. Tavallisesti muuttaessani kiinnyn uuteen asuntoon ennen kuin entisestä on on pölyt pyyhitty, rakastan muuton tuomaa tunnetta siitä että voi aloittaa alusta.
Toisinaan mietin pitäisikö etsiä hiljaisempi kotikatu jostain perhekaupunginosasta. Minä haluaisin pihan. Haluaisin parvekkeen, saunan, lisää neliöitä ja lapsia. Haluaisin yrttitarhan, grillijuhlia, parrakkaan miehen, kissan, järven, kihlat, hiekkateitä, lomamatkoja, keinun ja ison keittiön.
Tai aluksi ainakin taloyhtiön hiekkalaatikon.
Minulla on ollut elämäni aikana yhdeksän kotia.
Ahopelto
Kanava-aukio
Rajapatsas
Tientaus
Olavinkatu
Heikinpohja
Viiskulma
Käpylä
Alppila
Neljä Imatralla, kolme Savonlinnassa, kaksi Helsingissä. Äidin luona, isän luona, miehen kanssa, Sepon kanssa, yksin.
Olin seitsemäntoista kun muutin omilleni.
Olin pitkään halunnut pois muiden jaloista ja helmoista ja olin totaalisen pähkinöinä siitä itsenäisestä elämästä joka minua odotti. Yhtenä päivänä aivan muuton alla olin yksin kotona pakkailemassa Ramonesin levyjä pahvilaatikkoon kun ihan tyhjästä minut valtasi tunne jota en koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole kokenut:
en tiennyt missä on koti.
Istuin tyhjän huoneeni lattialla enkä kuulunut mihinkään. Se kriisi kesti yhden päivän mutta jätti puristavan muiston.
Tähän kotiin minä muutin kolme vuotta sitten. Sitä edelsi sellaiset kaksi vuotta joiden kuvaileminen on jotain mihin en tuntemillani kielillä oikein vieläkään pysty.
Se tyttö joka tänne silloin muutti on hassu muisto jostain kaukaa vaikka siitä on vain hetki. Minulla ei tänne tullessani ollut juuri muuta kuin tv-taso ja ruokapöytä, nukuin patjalla olohuoneessa ja luin kirjoja enkeleistä. Kävin kukkakaupassa ja kirpputorilla, ompelin mekkoja ja poltin tupakkaa. Rakastuin kahvitehtaan tuoksuun, kuuntelin kaupunkia ja katselin alakerran herraa ulkoiluttamassa vanhaa koiraansa.
Uusiin nurkkiin tutustuessani tunsin että jotain hyvää on tulossa. Takana oli pitkä ja painava elämänvaihe ja nyt tuntui että suurin lasti on kannettu ja askel alkaa pian keventyä. Odotin jotain suunnannäyttävää tunnetta, ihmistä tai ajatusta, jotain mistä ottaa kiinni.
En kuitenkaan osannut odottaa ihan sitä mitä tuli.
En odottanut että muuttopäivästäni vuoden kuluttua täällä nukkuu irlantilainen vauva jonka minä synnytän, että kahden vuoden päästä täällä puhalletaan ensimmäinen kynttilä tai että kolmen vuoden päästä lapsen isä on jo muuttanut täältä pois.
Ja että kaiken hullunmyllyn jälkeen minä seison samoilla puulattioilla järjissäni ja onnellisena.
Tämä koti on saattanut olla sotatanner ja saippuadraaman lavasteet mutta tämä on myös minun yhdeksästä kodistani merkittävin ja lapseni ensimmäinen. Sebin varhaisimmat muistot saattavat jonain päivänä olla näillä kaduilla, tässä talossa.
Täällä me olemme tallessa.
Täällä voi hengittää.
Ehkä meillä ei ole mikään hoppu muuttaa vielä muualle. Ehtiihän sitä.