lähtemisvietti

Toisinaan haluaisin kadota.

Haluaisin kävellä ulos ovista ja taloista, jättää tutut ihmiset ja kaupungit, hengittää jossain muualla. Pois kartalta, sosiaalisesta mediasta ja tietojärjestelmistä. Ulottumattomiin.

Joitain vuosia sitten tuntui etten saa pideltyä palasiani enää paikoillaan, kaikki tuntui olevan liikaa. Eräänä syysaamuna pyysin silloista rakkaintani viemään minut jonnekin, ihan minne tahansa, pois täältä. Jos rakastat minua, vie minut pois. Hän rakasti ja hän yritti, istutti minut etupenkille ja ajoi. Kuljimme isoja teitä, sitten pienempiä. Metsien ja peltojen ohi. Liikkuvassa autossa keuhkoni laajenivat hiukan ja minä toivoin ettei koskaan tarvitsisi kääntyä takaisin. Olisin halunnut jäädä siihen autoon ikuisesti, kulkea kauemmas ja kauemmas kaikesta. 

Lopulta oli kuitenkin palattava, kyllähän minä sen tiesin. Takaisin töihin, kouluun, apteekkiin, vastaanotoille, ruokaloihin, listoille ja jonoihin. Vastaamaan kysymyksiin ja odotuksiin, tekemään parhaansa.

Esittämään, siltä se tuntui.

Ajatus lähtemisestä elää edelleen, mutta enemmän utuisena ja kihelmöivänä vaihtoehtona kuin selviytymisen kannalta pakollisena. Se on satunnaisesti heräävä tarve karata tutun elämän ulottumattomiin. Se on äkillinen halu lähteä johonkin vieraaseen paikkaan, pakata matkalaukku ja muuttaa toiseen kaupunkiin tai maahan. Lähteä viikoksi yksin tuntemattomaan kaupunkiin tai myydä kaikki ja lähteä pois ilman määränpäätä tai aikataulua.

Välillä ahdistun kaikista tavallisimmista asioista, arkisesta elämästä. Saatan kehittää kriisin pelkästään siitä että minulla on henkilötunnus ja kotivakuutus. Olen numeroyhdistelmä rekisterissä. Ostan kaikkien muiden aivottomien kanssa S-marketista tarjousrahkaa ja lohta, luen puhelimesta uutiset ja kavereiden kuulumiset. Palautan kirjat kirjastoon, syön vitamiinit ja sulatan pakastimen. Teen kuten kuuluu ja kuten ihmiset nyt yleensä tekee. Laitan oven turvalukkoon ja äänestän.

Ei sillä että tavallisessa elämässä olisi mitään vikaa, ei ole. Minä pidän meidän elämästä ja olen kyllä kiitollinen kaikesta mitä minulla on, mutta joinain päivinä tulen levottomaksi, en haluaisi olla osa kaikkea. Haluaisin astua näiltä raiteilta pois, kävellä metsään jossa ei ole yhtään polkua tai kylttiä kertomassa mitä saa ja kuuluu tehdä. Sellaisina päivinä tuntuu että tämä maailma tekee minusta yksinäisen, olen kaiken keskellä täydellisen ulkopuolinen.

Saatan niinä päivinä katsella lentoja Itävaltaan tai Islantiin, miettiä mitä ottaisin mukaan jos lähtisin huomenna. Kenelle kertoisin, kertoisinko. Entä jos oikeasti muuttaisin johonkin sellaiseen kaupunkiin josta en ole koskaan kuullutkaan, kuinkahan pian haluaisin takaisin. Tai jos lähtisin vaikka edes vähäksi aikaa ihan yksin tuulettamaan ajatuksiani johonkin. Ottaisin mukaan vaihtovaatteet, kynän ja paperia. Vaikka viikonlopuksi edes. Äkkilähtö Berliiniin. Tai edes junalla Rovaniemelle. 

Mutta sitten alkaa Pikku Kakkonen ja parsavesikin kiehuu jo.

Palaan järkiini ja käyn iltakävelyllä. Töölönlahden ympäri, sillä se helpottaa.