kun uni ei tuu
Noin puolen vuoden iässä Sebillä oli lyhyt jakso jolloin hän nukkui käytännössä koko yön. Melkein jo luulin että kokonaiset yöunet olivat tulleet jäädäkseen, mutta voi kuinka höpsö olinkaan – se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Olen ihan varma että Seb keräsi tuolloin voimia seuraavien unettomien kuukausien varalle.
Muutamien pitkien unien jälkeen Seb alkoi herätellä taas tuttuun tapaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaati useimmiten rintaa, jota vieressä nukkuvalle vauvalle oli helppo tarjota. En läheskään aina muistanut kuinka monesti olin imettänyt eikä yösyötöt minua pitkään aikaan häirinneetkään.
Joskus siinä yhdeksän kuukauden kohdilla aloin väsyä ja kiinnittää enemmän huomiota levottomiin öihin. Luulen että merkittävin tekijä äkillisessä unenkaipuussani oli hiljattain tasaantunut hormonitoiminta, jonka tajusin vähentyneistä imetyskerroista, kuukautisten palaamisesta ja yleisesti mielen tasoittumisesta. Mammahormonithan auttaa äitiä muun muassa jaksamaan niitä vaikeita öitä, jotka nyt alkoivat minun kohdallani tuntua sietämättömiltä. Avauduin asiasta äiti-vauvaryhmässä, jossa jaettiin kokemuksia unikouluista. Unikoulu (eli huudatus jota se minun käsitykseni mukaan oli) ei tuntunut yhtään meidän jutulta. Minua ei kiinnostanut se jos joku tutkimus väittää ettei siitä ole lapselle mitään haittaa, minähän en antaisi pienen Sepponi itkeä yksin, piste.
Pahimpien öiden aikaan Seb aloitti myös ensimmäistä kertaa kenkkuilla rinnalla. Imetys oli yhtä tuskaa, puremista ja nälkäisen lapsen rimpuilua. Silloinkin jos Seb suostui syömään, hän tuntui jäävän kiukkuiseksi imetyksen jälkeen. Silloin sisäinen luomuäitini koki kolauksen: rintamaito ei enää riittänyt lapselleni. Nielin ylpeyteni ja kannoin kaupasta korviketta. Imetyshaikeudesta huolimatta toi korvike mukanaan paljon hyvää, sillä pystyimme nyt jakamaan öitä Paddyn kanssa. Teimme välillä niin että Paddy hoiti alkuyön syötöt ja minä imetin (=annoin Sebin nukkua tissi suussa) aamuyön. Sitten aloimme ottaa kokonaisia öitä vuorotellen jotta edes toinen saisi kunnon unet.
Jaksoimme tätä jonkin aikaa, mutta aavistelin että lykkäämme ongelmaa vain myöhemmäksi. Seb alkoi vaatia maitoa joka ikisellä heräämisellä ja aloin pelätä että olemme luoneet vauvan ja pullon välille sellaisen siteen jota ei hevillä pureta. Tähän asti olin kauniisti ajatellut että lasta ei edes kuulu yövieroittaa vaan lapsi vieroittaa itse itsensä sitten kun on siihen valmis, tapahtui se sitten puoli- tai kolmevuotiaana. My ass. Yömaidosta olisi päästävä ja pian. Toki lapselle tulee varmasti useitakin herkkyyskausia jolloin vieroittaminen on ehkä hitusen helpompaa.
Lainasin kirjastosta Unihiekkaa etsimässä -nimisen oppaan lasten unipulmiin. Kirjassa oli hyvin paljon unikoulujuttuja ja muutamia ihan mielenkiintoisiakin huomioita, muttei mitään mullistavaa. Yksi mieltäni rauhoittava pointti kirjassa oli se että kaikki herää yöllä, niin lapset kuin aikuisetkin. Kyse ei siis ole siitä ettei lapsi saisi herätä yöllä vaan siitä että hän oppisi nukahtamaan itse uudestaan. Meidän olisi siis ihan ensin keskityttävä siihen että annamme Sebin oppia nukahtamaan yöunilleen itse, ilman maitoa.
Alettiin tehdä iltatoimet aina samalla tavalla, suunnilleen samaan aikaan ja niin ettei Seb nukahda maitoon, vaan se juotetaan sylissä esimerkiksi kirjaa lukien tai muuten hereillä. Sitten lapsi laitetaan sänkyyn jossa hän aikansa möngertää ja lopulta nukahtaa. Sama kaava toistui joka ilta ja Seb oppi heti nukahtamaan ilman maitoa, mikä oli ensimmäinen askel hyviä öitä kohti.
Nukahtaminen illalla alkoi sujua mutta yöt olivat silti yhtä korvikkeen löyhkää. Aloin olla niin täynnä näitä öitä että mielipiteeni unikoulusta muuttui, päinvastoin aloin ajatella että selkeä huudatusunikoulu olisi tehokkaampi kuin joku lässynlää tassuttelu (miten ällöttävän nimen joku onkaan keksinyt vauvan selän taputtamiselle). Ajattelin että helvettiin lempeä kasvatus ja hellät keinot, huutakoon koko korttelin hereille kunhan saataisiin vaan lopulta nukkua.
Puhuin asiasta jälleen äitikollegoille, joilta sain vinkin että vaihdan yömaidon veteen, mistä lapsi ehkä oppii ettei maitoa tule ja päättääkin nukkua. Vesipullo ei herättänyt kovin suuria odotuksia mutta tottakai kaikkea olisi kokeiltava. Juotettiin sitten parina yönä maidon sijaan vettä eikä Seb tainnut edes huomata eroa. Hän heräsi säännöllisesti juomaan pullollisen vettä ja ajateltiin että säästyypähän rahaa kun ei tarvitse korviketta, olisipa tiennyt aiemmin.
Kolmantena yönä Seb heräsi kerran ja nukahti takaisin pelkällä tutilla.
Halleluja.
Se toimi.
En tiedä oliko taikasana vesi vai rutiinit vai oliko tässä kenties juuri sellainen herkkyyskausi meneillään sillä yövieroitus tapahtui kaiken hermoilun jälkeen yllättävän hellästi ja helposti – ja ilman unikoulua! Seb herää kyllä edelleen, useimmiten kerran tai kahdesti mutta nukahtaa nopeasti tutilla tai silittelyllä. Yömaitoa tai -vettä ei enää tarvita. Sebin sairastaessa annettiin parina yönä maitoa mutta sekään ei näköjään hämmentänyt nyt jo tervettä poikaa, luojan kiitos. Olin kyllä varautunut siihen että takapakkia saattaa tulla mutta ei, Seb nukkuu jopa paremmin kuin ennen flunssaa.
Nyt koitetaan nauttia tästä luksuksesta eikä miettiä minkälaisia uniongelmia tulevaisuus taaperon kanssa tuo tullessaan.