keskeneräisyydestä

Olen ihastellut meidän kotia paljon viime päivinä ja huomannut miten kivaa on että täältä puuttuu vielä vaikka mitä. Meiltä uupuu edelleen sellaiset pikkujutut kuin sohva ja telkkari ja pyykkikone. Huonekasvejakin haluaisin paljon lisää ja ikkunaan amppelin ja sen pianonkin johonkin ja ja ja. Aion hankkia monenlaisia juttuja mutta tämä välitilassa olo ja keskeneräisyys tuntuu jollain tapaa niin miellyttävältä. Nautin siitä ettei ole valmista ja kaikki on sopivasti auki. Vaikka täällä on tavallaan moni juttu vielä ihan kesken, on tämä silti koti. Ihan valmis, täydellinen koti. Pätevänä keittiöpsykologina ja vakavastiotettavana filosofina olen tullut siihen tulokseen että tässä ei nyt ole kyse pelkästään sisustamisesta. Olen kai jotenkin tässä oppinut että minä itse olen keskeneräinen ja se riittää. Eikös ihmiset ole lopulta aina vain keskeneräisiä, ei koskaan valmiita vaikka kuinka rakennetaan ja kehitytään.

Ihmiset haluaa usein johonkin pisteeseen, tiedättekö. Ihan liikaa ajatellaan että sitten kun. Oli kyse sitten parisuhteesta, valmistumisesta, työpaikasta, lomasta tai valmiista kodista. Sitten olen valmis, vapaa ja onnellinen ja elämä alkaa. Eihän semmoisessa ole mitään järkeä. Ei elämä kuitenkaan koskaan ole ensi vuonna, huomenna tai tunnin päästä vaan se on aina nyt. Toivon ettei ihmiset elä ajatellen että tiettyyn pisteeseen asti ollaan vajavaisia, matkalla kohti vakituista, täyttä elämää ja että sitten vasta voidaan hengittää vapaasti kun vihdoin on päästy johonkin, saavutettu jotain. Kuinkahan moni sieluparka on ollut entistä enemmän hukassa ja takki tyhjänä siinä vaiheessa kun vihdoin saadaan se täydellinen koti valmiiksi, uudet kodinkoneet kiiltelee onnellisia kokkailijoita varten, ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään. Remontti on valmis, ihmiset ei koskaan.

Unelmoida täytyy ja hyviä juttuja pitääkin odottaa, mutta kyllä minä haluan elämäni olevan elämisen arvoista myös ilman kaikkea. En minä aio tuhlata aikaani ikuisesti odottaen. Haluan kyllä tulevaisuudelta monia asioita, isoja ja pieniä, ihan tavallisia ihania tylsiä juttuja, mutta olen onnellinen nyt. On helpottavaa ajatella että minä olen jo perillä eikä minun tarvitse hankkia tai saavuttaa mitään tullakseni jotenkin kokonaiseksi ja ollakseni vapaa. Ostan kyllä kauniin sohvan ja valkoisen television sitten kun aika on, mutta siihen asti vaalin tätä oivallusta ja nautin keskeneräisyydestäni.