Mörkö

Sebille nousi maanantaina kova kuume. Hän torkkui koko illan, oksenteli, ei syönyt mitään, sai hädin tuskin juoduksi. Epäilin yöstä tulevan raskas ja uneton.

Seppo nukahti yöunilleen kahdeksan aikaan ja nukkui muutaman tunnin rauhallisesti. Minä siivoilin kylppärin kaappeja, luin Sapfon runoja ja ilmoitin lehtoreille etten pääse seuraavana päivänä luennoille. Yhdentoista aikaan puhalsin kynttilät ja kävin nukkumaan. Olin juuri unen rajoilla, kun yhtäkkiä Seb heräsi kauhuissaan henkeään haukkoen. Minä koitin rauhoitella, silittelin, tarjosin vettä ja pyyhin räkää ja pahaa unta pois lapsen naamalta. Seb ei millään rauhoittunut vaan päinvastoin vajosi entistä syvemmälle pelkoon. Hänen outo, levoton katseensa pysähtyi äkkiä makuuhuoneen pimeään oviaukkoon, hänen silmänsä levisivät kauhusta ja minun niskavillani nousivat pystyyn. Hän tärisi, haukkoi henkeään ja seurasi katseellaan jotain. Jotain mitä minä en nähnyt, mutta joka ilmeisesti liikkui meidän makuuhuoneessamme. Koitin saada kontaktia vapisevaan Seppoon, rauhoittelin ja selitin että kaikki on hyvin ja että hän näki vain pahaa unta. Seb ei tuntunut kuulevan minua, hänen kauhunsa vain kasvoi, ja mitä ikinä hän kuumehouruissaan sillä hetkellä näkikin, tuli nyt lähemmäs, sänkyyn aivan minun viereeni ja sai Sepon täydellisen tolaltaan. Pelosta seonnut lapsi alkoi rimpuilla ja kirkua kuin syötävä. Minä nappasin kiljuvan lapsen syliini, kävin napsauttamassa valot päälle ja pakotin kauhusta jäykän lapseni rauhoittumaan ja katsomaan minua. Kerroin hänen olevan turvassa ja että paha uni oli vain jäänyt kuumeen takia silmiin.

(Todellisuudessa minun olisi tehnyt mieli alkaa itkeä, pissata housuun ja soittaa heti joku manaaja paikalle.)

Pikkuhiljaa Seb alkoi rauhoittua, muttei meinannut uskaltaa käydä nukkumaan. Hän kävi useaan kertaan koko sängyn läpi ja etsi sitä mikä hänet oli säikäyttänyt. Hän säpsähti milloin mitäkin, tarkisteli ettei peiton alla tai huoneessa ole mitään ylimääräistä, asettui lopulta tiukalle käärölle minun kainalooni ja nukahti.

Minä ajattelen pienten lasten olevan vielä niin puhtaita ja avoimia sieluja, että heillä on jollain tapaa syvempi ja laajempi näky maailmaan, kuin tällaisella luonnosta erkaantuneella, yhteiskunnan nujertamalla ja rationaaliseen ajatteluun kykenevällä aikuisella ihmisellä. Todellisuus ja totuus on aina subjektiivista, ja minun mielestäni on täysin merkityksetöntä sanoa että jokin asia ei ole totta, vain koska se ei ole totta minulle. En kai minä voi puhua mistään muusta totuudesta kuin omastani. Kun ihmisen mieli on syystä tai toisesta levällään ja tavanomaisen maailman päälle sulaa toisenlaisia ulottuvuuksia, ne asiat ja kokemukset ovat juuri sillä hetkellä niiden kokijalle, sille ihmiselle, täyttä totta. Kyllähän minä tiedän että Seb oli kovassa kuumeessa ja että etenkin sairastaessaan lapset hourailevat ja hallusinoivat herkästi. Se ei silti tee kokemuksesta yhtään vähemmän totta – tai tässä tapauksessa myöskään vähemmän pelottavaa. Seb näki ja koki jotain kamalaa, ja minua harmittaa ettei hän osaa kertoa minulle mitä se oli. Minä puhuin asiasta vielä aamulla ja Seb koitti kyllä kovasti selittää jotain. Hän osoitteli sänkyä, sopersi siansaksaa ja muisteli tapahtunutta, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan.

 

Totuus siis on, että meidän luonamme kävi jonkinlainen mörkö ja minä toivon ettei se enää koskaan palaa.