Oi rakkaus

 

Noniin. Nyt sitä mennään.

Minä olen rakastunut. Olen päättömän, toivottoman rakastunut kiehtovimpaan mieheen jonka olen kulkiessani kohdannut.

Hän käveli elämääni, katsoi ja näki. Hänellä oli kirjava villapaita ja maailman sinisimmät silmät, minulla kukkahame ja sydän sopivasti auki.

Hän luki Márquezia ja puhui mustista aukoista, rakkaudesta ja tekoälystä. Minä ostin hänelle hammasharjan ja halusin olla kokonaan hänen.

Me kävimme uimassa ja talvipuutarhassa. Istuimme aamuyötä katukivetyksellä ja minä toivoin kellojen pysähtyvän. Rakastuin hänen maailmankokoisiin ajatuksiinsa, avoimeen katseeseensa ja kaikkiin niihin sanoihin, joiden paino saisi varovaisemmat jättämään ne sanomatta. Jossain vaiheessa tajusin olevani mennyttä naista. Huomasin ohittaneeni sen hetken, kun toisen ihmisen voisi vielä jättää arvoitukseksi. Hänen ei enää olisi mahdollista tulla olemaan vain yksi ohimenevä hetki muiden joukossa, hän oli jo kokonaisen tarinan verran. Helsinkiin satoi lunta ja me päätimme uskaltaa rakastaa.

Eräänä tammikuisena maanantaina kapusin lapseni kanssa talon numero neljätoista toiseen kerrokseen ja jännitin: mitä meidän poikamme mahtavat ajatella toisistaan, entä jos he eivät tule lainkaan toimeen? Tunnin tai kahden päästä hänen kahdeksan- ja minun kolmevuotiaani juoksivat ympyrää ja huusivat kilpaa, ja me katsoimme toisiamme kauhusta ja helpotuksesta sekaisin.

Muutaman päivän päästä kannoin heidän kotiinsa repullisen vaatteita. Pyysin hammasharjoille mukin ja ostin toisen kasvosaippuan ettei yhtä tarvitse kuljettaa kahden kodin välillä. Ryhdyimme opettelemaan uudenlaista elämää, joka sisältää koteja ja vanhempia, lapsellisia ja lapsettomia aamuja, koulua, töitä, päiväkotia, kiirettä, uusia sääntöjä, viiniä, turhautumista, iltapaloja, läksyjä, satuja, väsymystä, autuasta hiljaisuutta, itkua, kompromisseja ja hirvittävästi rakkautta.

 

Nyt etsimme kotia neljälle hengelle.