orientaatioviikko

Olen viettänyt viimeisen viikon orientoituen tulevaan opiskeluun. Hullu, hauska ja ramaiseva viikko takana. Olen opiskelusta ehkä taas himpun verran enemmän täpinöissäni, joskin myös nähnyt murto-osan siitä kuinka raskasta opiskelun ja vanhemmuuden yhdistäminen voi tulla olemaan.

Maanantaina vein Sebin päiväkotiin puoli kymmeneltä. Halatessa Seb rutisti tiukasti, vilkutin itkuiselle naamalle sydän ruhjeilla mutta intoa pullollaan.

Hyppäsin ratikkaan ja köröttelin kouluun, Helsingin yliopiston päärakennukselle.

Päivä, pää ja viikko alkoi täyttyä tuutoriryhmistä, info- ja tervetulotilaisuuksista, opintosuunnitelmista, vihkosista ja lappusista, rakennuksista, saleista ja ihmisistä.

Järjetön määrä uusia nimiä, neljän päivän jälkeen muistin 26.

Tutustumista, juhlia ja jatkoja, kampussuunnistusta, facebook-ryhmiä ja kurssi-ilmoittautumisia.

Päivälliseksi vahvaa kahvia ja pakastepitsaa.

Naamassa näppylöitä.

Yhtenä iltapäivänä odotin muun ohjelman jälkeen puolitoista tuntia että pääsen kättelemään rehtoria. Sen jälkeen juoksin ratikkaan, hain räkäisen Sepon päiväkodista ja vietin illan puolikuolleena katsellen kun Seb kierii lattialla, kiljuu ja kiroilee siansaksaksi. Häntä tuntuu tympäisevän se että minä jätän hänet päivisin hoitoon, mutta toivoisin että hän ilmaisisi itseään hieman hellemmin. 

Toisaalta mikään ei voita sitä hetkeä kun menen hakemaan Sepon pitkän päivän jälkeen. Hän on niin vilpittömän onnellinen nähdessään minut, halaa lujasti ja aloittaa huutamisen vasta kotona.

Koitan luottaa siihen että tämä silmitön raivo on vain alkureaktio ja helpottuu ajan kanssa. 

Kyllähän se helpottuu, helpottuuhan?

Tuleva viikko lienee hieman kevyempi, ohjelmassa on lähinnä avajaiskarnevaaleja, tutkintoinfoa ja fuksiaiset.

Saa nähdä mitä kaikkea tästä tulee vai tuleeko yhtään mitään. Ainakin kiireinen, hauska ja väsynyt syksy tiedossa, siitä olen varma.